Jukka Sakari Hankamäki

Työpolitiikka ja asuntopolitiikka kulkevat käsi kädessä. Ihmiset työskentelevät mielellään voidessaan hankkia oman kodin. Ihmiset tuntevat tällöin saavansa työllään aikaan tuloksia, ja he kokevat elämänsä edistyvän.

Ensisijaisesti pitää edistää omistusasumista, mutta myös vuokralla asumisen pitää olla mahdollista ilman, että ihmisiä riistetään kiskurimaisilla vuokrilla. Katsotaanpa lyhyesti, millaisia nykyisen asuntopolitiikan ongelmat ovat.

1. Vuokralla asumisen ongelmat

Monet ihmiset ovat lama-aikanakin saaneet 15 prosentin vuokrankorotusilmoituksia. Vuokranantajat, jotka tosiasiassa ovat vuokran ottajia, pyrkivät siten puskuroimaan tuottojaan hintojen laskupaineita vastaan. Vuokrat nousevat lama-aikana myös siitä syystä, että monet omistusasunnon hankinnassa epäonnistuneet hakeutuvat vuokralle työttömiksi jouduttuaan, jolloin vuokra-asuntojen kysyntä kasvaa. Toisaalta laman pitkittyessä vuokrien pitäisi laskea, sillä asukkaiden kukkarot eivät ole kulumattomia, vaan heidän maksukykynsä loppuu.

Vuokrien hinnat eivät ole nykyisin kohtuullisia. Laki määrää esimerkiksi vakuutusyhtiöitä tavoittelemaan kiinteistösijoituksistaan neljän prosentin tuottoa. Nykyisin ne pääsevät kaksinkertaiseen tulokseen.

Vuokralaisten riisto ei kohdistu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Kelan asumistuki ja kuntien asumista varten myöntämät sosiaalietuudet imuroidaan vuokralaisten kautta rikkaiden pääomasijoittajien pankkitileille. Tämä on väärin. On väärin, että vuokrien korkeaa hintatasoa käytetään välineenä, jolla vuokranantajat kiskovat yhteiskunnan sosiaalituet itselleen. Juuri tämä johtaa verotuksen kasvuun. Verottamisen tehtävä olisi tasapainottaa tulonjakoa, mutta tässä tapauksessa se johtaa vain rikkaiden rikastumiseen.

Ongelma ei ole asumisen tukeminen vaan vuokrien häikäilemätön kiskonta. Niinpä yhteiskunnan edun mukaista olisi tehdä loppu tästä nurinkurisesta tulojen siirrosta, jolla verovaroja kuljetellaan köyhien ihmisten kautta ja heidän ahdinkoaan hyväksi käyttäen asuntosijoittajille.

Indeksiehdon ylittävät vuokrankorotukset ovat rikoksia ihmiskuntaa kohtaan, sillä niitä vastaan ei voi edes puolustautua. Vuokrien hintasääntely purettiin Harri Holkerin hallituksen toimesta vuoden 1991 alussa, ja asunto-oikeudet lopetettiin vuonna 2003. Ne eivät voineet enää kohtuullistaa vuokria, sillä säädöspohja puuttui. Vuokralainen voi edelleenkin vaatia vuokratason kohtuullistamista, mutta hän joutuu viemään asian käräjäoikeuden ratkaistavaksi, mikä edellyttää ilmiriitaa vuokralaisen ja vuokranantajan välille. Asuntopoliittinen konflikti leimahtaa tällöin liekkeihin kansalaisten kesken, ja juridinen prosessi on raskas. Kun vuokralaisten irtisanomissuojaakin heikennettiin poistamalla tarkat irtisanomisperusteet laista, vuokralla asujista tehtiin käytännössä lainsuojattomia.

Vuokralla asumisen pahimpia puolia on vuokranantajien harjoittama elämäntapakontrolli. Vuokralaisia painostetaan luopumaan jopa kotieläimistään, ja heidän tulonsa, työstatuksensa, verotietonsa ja luottotietonsa tutkitaan. Vuokra-asuntoa ei yleensä saa, jos on poliittisesti eri mieltä kuin vuokraava taho, ja luuri tulee ilkeästi korvaan myös homoille. Tämä on arkipäivän fasismia. Siksi olisi hyvä, että rahaa kiskovat välitysfirmat selvittäisivät myös vuokranantajien luottotiedot, tulot, tilinpäätöksen ja rikosrekisterin, sillä on käynyt ilmi, että monet vuokranantajat ovatkin keinottelijoita, joiden bisnekset perustuvat puliveivaukseen. Lisäksi olisi hyvä, että myös vuokralaiset olisivat huolissaan siitä, tekevätkö heidän vuokranantajansa varmasti sellaista työtä, joka tuottaa tähän yhteiskuntaan todellisia arvoja. Kun vuokralaisetkaan eivät voi siirtää laskujaan toisten ihmisten maksettaviksi jatkuvina palkankorotusvaatimuksina, miksi myöskään vuokranantajien pitäisi sallia rahan riistäminen toisten ihmisten selkänahasta saati antaa kiinteistökeinottelijoiden tumpata sikareitaan vuokralaisten takapuoleen?

2. Omistusasumisen ongelmat

Omistusasuminen on pitkällä tähtäimellä vuokralla asumista edullisempaa. Lisäksi omistaminen luo ihmisille vapautta ja varmuutta sekä vahvistaa itsemääräämisoikeutta, toimintakykyä ja henkistä hyvinvointia, sillä ihmisten ei tarvitse pelätä irtisanomisia asuntonsa maksettuaan.

Ongelmana on asuntojen posketon kalleus varsinkin kasvukeskuksissa. Asuntojen markkinahinta ylittää niiden materiaalisen arvon. Korkea hintataso johtuu osittain kysynnästä. Toinen syy on se, että rakennusliikkeet tekevät uusilla asunnoilla suuria voittoja, eikä todellista kilpailua ole. Ihmiset ostavat asuntoja pakkotilanteissa ja panevat päänsä elinikäisen asuntolainan silmukkaan luullen löytävänsä parvekkeiltaan sammioittain kultaa.

Ihmisten kannattaisikin miettiä tarkoin, mitä asunnosta on järkevää maksaa. Väestön vähetessä ja lisärakentamisen edetessä asuntojen hinnat väistämättä laskevat, mikä on myös toivottu kehityssuunta. Maailmanlaajuinen lama ja euroalueen kriisi leikkaavat Suomessakin asuntojen hinnoista kolmanneksen lähivuosina pois.

Kun tavalliset asunnot maksavat Helsingissä 5 000 –7 000 euroa neliöltä, mukana on paljon ilmaa. Nämä asunnot eivät ole hintapyyntöjen arvoisia.

Monet ihmiset ovat joutuneet sijoittamaan kaiken varallisuutensa asuntoon. Eläkkeelle jäätyään ja asuntonsa maksettuaan heidän tulonsa eivät ehkä enää riitä elämiseen, ja he ovat yhtä huonossa asemassa kuin kädestä suuhun elävät vuokralaisetkin. Niinpä eräät rahalaitokset ovat tarjonneet auttavan kätensä ja alkaneet markkinoida ikäihmisille käänteisiä asuntoluottoja, joita tehdessään ihmiset panttaavat oman asuntonsa rahalaitoksen myöntämää syömävelkaa vastaan.

Myös valtiovalta on sallinut käänteisten asuntoluottojen käyttöönoton, koska valtio näkee niissä mahdollisuuden alentaa eläkkeitä. Näin ikäihmisiä taivutellaan syömään asuntovarallisuutensa, ja heidän kuoltuaan asunnon kahmaisee pankki mahdollisten perillisten nenän edestä. Aiemmin asuntovarallisuus oli yksi keino, jolla vanhukset saattoivat tasapainottaa jälkeläistensä ja itsensä välistä heikkenevää vaihtosuhdetta. Ellei olisi traagista, olisi koomista, että nyt väliin astuu pankki, jonka avuliaisuus on kuin kädenojennus Pirulta.

3. Asumisoikeusasumisen ongelmat

Suomeen luotiin vuonna 1990 Ruotsin bostadsrätt-mallia muistuttava asumisoikeusjärjestelmä. Tarkoituksena oli helpottaa tavallisten palkansaajien asuntotilannetta ja alentaa asumisen kustannustaso kohtuulliseksi.

Suomalaista järjestelmää muokattiin kuitenkin eri suuntaan. Asumisoikeustaloista tehtiin rakennuttajien vaatimuksesta yhtiöiden hallitsemia, ja asukasdemokratiapykälä typistettiin sellaiseksi, joka avaa asukkaille oven pelkkään vähemmistöedustukseen talojen hallinnossa. – Ja selvähän se, kuinka asioissa käy, kun ihmiset eivät saa itse päättää asumustensa asioista, vaikka he joutuvatkin maksamaan osan pääomasta aso-maksuna ja loput vastikkeina.

Talojen rakentamiskustannukset tulevat lopulta kuoletetuiksi rahoittajille, ja talojen pitäisi siirtyä kokonaisuudessaan asuntoyhteisön tai asukasyhdistyksen hallintaan. Näin ei kuitenkaan käy, vaan taloja hallinnoivat firmat jatkavat vastikkeiden perimistä entisen suuruisina, vaikka maksut ylittävät monella kymmenellä prosentilla kiinteistöjen kulut. Aso-asukkaat ovat saaneet myös asumiskustannusindeksin ylittäneitä käyttövastikkeiden korotuksia, ja kassavirta siirtyy aso-taloihin investoineiden yhtiöiden tilinpäätökseen liikevoittoina, mikä ei ollut aso-järjestelmän tarkoitus. Tätä kautta asukkaat joutuvat maksamaan talojensa rakentamiskustannukset kahteen kertaan.

Asumisoikeusasumisesta ei tullut Suomessa vuokralla asumisen ja omistusasumisen toivotunlaista välimuotoa. Asumisoikeusasukkaan asemaa heikentää vuokralaisen asemaan verrattuna se, että omistajayhtiöt pitävät käyttövastikkeet lähes vuokrien tasolla. Laissa mainittu ehto, että vastikkeet eivät saa ylittää vallitsevaa vuokratasoa, täyttyy vain täpärästi, jos ollenkaan. Kuitenkin asumisoikeusasukas joutuu maksamaan viisitoista prosenttia asunnon arvosta pääomasijoituksena, kun taas vuokralaiselta kynitään ainoastaan vuokratakuun suuruinen kynnysraha. Aso-asukkaalta vastaava takuusumma peritään yleensä kahden käyttövastike-erän suuruisena. Vuokra-asunnon irtisanomisaika on asukkaan puolelta vain yksi kuukausi, kun taas pois muuttava aso-asukas voi joutua maksamaan peräti kolmen kuukauden käyttövastikkeet entisestä aso-asunnostaan, mikäli tilalle ei löydy heti uutta asukasta. Nämä seikat tekevät asumisoikeusasumisesta usein vuokralla asumistakin huonomman vaihtoehdon.

Aso-asukas ei voi vähentää käyttövastikkeistaan edes osaa verotuksessa, kun taas omistusasunnossa asuva voi vähentää osan lainojensa koroista. Kuitenkin sekä aso-asuntoon että omistusasuntoon vaaditaan sama noin 15 prosentin omarahoitusosuus, mikä tekee aso-asumisesta myös omistusasumiseen verrattuna kannattamattoman vaihtoehdon.

Asumisoikeusjärjestelmän jatkaminen ja asukkaiden oikeuksien turvaaminen ovat pitkällä tähtäimellä mahdollisia vain, jos asumisoikeuslainsäädäntö kehitetään loppuun asti ja valta asumisoikeustaloissa siirretään yhtiöiltä asukasyhdistyksille. Tämä tekee mahdolliseksi kontrolloida demokraattisesti talojen kuluja ja päättää käyttövastikkeiden määrästä todellisten kustannusten mukaan.

Nykyään taloja omistavat yhtiöt salaavat tietoja talojen todellisista kuluista ja lainojen kuoleentumisesta sekä kieltävät asukasjäseniä keskustelemasta kiinteistöjen asioista vaitiolosäädöksiin vedoten. Useita taloja omistavat yhtiöt siirtävät lisäksi kustannuksia yksien talojen asukkailta toisten talojen asukkaille omistajayhtiöiden sisällä. Korjausrahastoja kerätään ja siirretään muiden talojen kuin maksajien itse asumien talojen hyväksi.

Isännöintitoimelta puuttuvat keinot talojen hyvään hoitoon, sillä omistajayhtiöt pidättävät talojen taloushallinnon itselleen ja jättävät isännöitsijöille pelkän teknisen isännöinnin. Huolto- ja isännöintifirmat puolestaan perivät taloilta kohtuuttomia maksuja, sillä omistajayhtiöt tai niiden edustajat eivät kilpailuta palveluja vaan toimivat usein itse kyseisten huolto- ja isännöintiliikkeiden omistajina. Asumisoikeusjärjestelmästä ei Suomessa muodostunut skandinaavisen mallin mukaista kansanvaltaista ja omakustannushintaista asumismuotoa vaan vuokraorjuuttakin pahempi riiston lähde.

Asunto-ongelmien ratkaiseminen

Suomalaisessa asuntopolitiikassa rikos on laillista bisnestä ja valtion erityisessä suojeluksessa. Asunnoilla keinotteleminen on kuitenkin tullut tiensä päähän. Ihmisten maksukyky ja -halu ovat loppuneet, ja nykyisen asuntopolitiikan oikeutus on murentunut palasiksi.

Katsotaanpa, mitä asioille pitäisi tehdä. Asuntopoliittinen ohjelmani on seuraava.

1. Vuokralla asumiseen liittyvien ongelmien ratkaiseminen

Ainoa tehokas keino alentaa ja hillitä vuokrien hintatasoa on vuokrien hintasäännöstelyn palauttaminen. Vaadinkin vuokrien hintasäännöstelyn saattamista voimaan.

Vanha väite, että hintasääntelyn tuloksena vuokra-asunnot katoaisivat markkinoilta, on erityisen epäuskottava nykytilanteessa. Ensinnäkin asunnot ovat varallisuutta, jota ei voida siirtää pois eikä muuttaa toiseen käyttöön. Asunnot säilyisivät jatkossakin asumiskäytössä. Vuokra-asuntoja ei muutettaisi myöskään omistusasunnoiksi, sillä hiipuvan talouskasvun keskellä omien asuntojen ostoon ei löydy rahaa, mahdollisuuksia eikä haluja. Niinpä vuokra-asunnot säilyisivät varmasti markkinoilla nykyistä kohtuullisemmallakin tuotolla.

Tuottojen leikkaamista puoltaa vahvimmin oikeudenmukaisuusargumentti. On väärin sallia raaka bisnes ihmisten perustarpeilla. ”Markkinoiden vapauteen” vetoaminen ei kelpaa puolustukseksi hintasääntelyn nykyisen kaltaiseen laiminlyömiseen, vaikka vapautta sinänsä pidettäisiinkin korkeana arvona. Markkinatilannehan ei ole korotusta hillitsevien normien puuttuessa vapaa vaan täysin valtapolitisoitunut: kaikki valta on rikkaiden kiinteistönomistajien ja yhtiöiden käsissä. Niukkuuden vallitessa vuokrien markkinaehtoisuutta ei voida perustella vapaudella, sillä myöskään hintatasoon vaikuttava rakentamispolitiikka ei ole kansalaisten vapaasti päätettävissä vaan niiden yhtiöiden käsissä, jotka toivovat vuokrien korkeaa hintatasoa. Aitoa ja inhimillistä yksilöiden vapautta lisäisi se, että ihmisten perustarpeisiin liittyvät asumiskustannukset saatettaisiin hintasääntelyllä kohtuulliselle tasolle.

Vuokrien hintasääntely koituisi myös valtion ja kuntien eduksi, sillä vuokratuottojen verotulot vähenisivät vain murto-osan siitä, paljonko valtio ja kunnat säästäisivät asumisen tukemisessa. Näin vähenisi verovarojen kierrätys asumistukijärjestelmän kautta kiinteistösijoittajien taskuihin. On väärin, että kiinteistökeinottelijat koettelevat julkisen talouden sietokykyä vuokrankorotuksillaan ja että vuokralaisten asumistuet ja toimeentulotuet valuvat tulonsiirtoina kaikkein varakkaimpien pankkitileille. Myös kiskojille pitää tulla narun pää käteen.

Vuokrien hintasääntely olisi kuitenkin kannattavaa myös yksityisille vuokranantajille: kun vuokrilla olisi katto, sijoitusasuntojen arvot laskisivat, ja siten yhä useammat pystyisivät pitämään enemmän tai suurempia sijoitusasuntoja. Näin ollen neliövuokrat olisivat pienempiä, mutta vuokralaisten pystyessä vuokraamaan yhä suurempia asuntoja vuokranantajien kokonaisvuokratulot sijoitetulle pääomalle pysyisivät ennallaan tai jopa nousisivat! Omassa mallissani voittaisivat siis kaikki.

Vuokrien hintasääntelyn palauttamisella olisi myös muita myönteisiä vaikutuksia. Se saattaisi vuokra-asuntosijoittamisen takaisin samalle viivalle muiden säästämismuotojen kanssa. Tällöin kotimaiset investoinnit voisivat ohjautua ylikuumenneen asuntobisneksen sijasta esimerkiksi suomalaisiin pörssiosakkeisiin, mikä edistäisi yritysten omistuksen säilymistä omassa maassa. Pienvuokranantajille vuokrien alenemisesta johtuva tulojen menetys korvattaisiin muuttamalla pääomatuloverotus progressiiviseksi, toisin sanoen pienentämällä vähäisten vuokratulojen veroprosenttia. Moraalisen perusteen asuntokeinottelun lopettamiselle ja vuokrien hintasääntelyn palauttamiselle luo se, että asuminen on ihmisten perustarve, jonka kohtuullisista ehdoista ja säännöistä huolehtiminen kuuluu julkiselle vallalle.

Korkeat vuokrat eivät ole myöskään vuokranantajien etujen mukaisia. Jos vuokrat ovat maksimissaan, ei päästä optimaalisiin kokonaistuottoihin eikä toivottuihin pitkäaikaisiin vuokrasuhteisiin. Asukkaat vaihtuvat usein, sillä halvempaa asuntoa etsitään jatkuvasti. Asunnoissa asutaan välinpitämättömästi ja koko rahan edestä. Ei sitouduta mihinkään, ja näennäisesti korkeammat tuotot palavat sitten kalliisiin muuttoremontteihin ja siihen, että asunnot seisovat osan ajasta tyhjillään. Se, mikä on saajille vähän, on maksajille paljon, ja joskus myös vuokranantajien kannattaisi tyytyä siihen, mitä he saavat ja mitä heille maksetaan, eikä olla aina penäämässä lisää.

2. Omistusasumiseen liittyvien ongelmien ratkaiseminen

Omistusasuntojen markkina-arvon nousu on pysäytettävä lisärakentamisella. Resursseja maastamme ei puutu. Nykyisin ne tuhlataan suuriin julkisiin rakennuksiin, taidepalatseihin, messukeskuksiin ja urheiluhalleihin sekä jättiläismäisiin kauppakeskuksiin samalla kun ihmiset asuvat kurjuudessa.

Julkisen rakentamisen sijasta yhteiskunnan voimavarat tulisi suunnata kotien rakentamiseen ihmisille, sillä juuri niistä on pulaa. Suurimpiin kaupunkeihin pitäisi rakentaa niin paljon asuntoja, etteivät ne koskaan loppuisi. Kun esimerkiksi Helsingin Jätkäsaari, Hernesaari, öljysatama ja Kalasatama rakennetaan 2010-luvulla, olisi erittäin tärkeää, ettei näille alueille rakennettaisi luksusasuntoja vaan sellaisia huoneistoja, joista on kysyntää ja joihin kuluttajien rahat riittävät. Kunta on tällöin kaavoitusratkaisuillaan avainasemassa.

Entä miten vuokrien hintasääntely vaikuttaisi omistusasumiseen? Vuokrien hintasääntely hillitsisi myös asuntojen hintojen nousua, kun voittoja tavoittelevat saalistajat katoaisivat markkinoilta. Osa vuokralla asuvista voisi hankkia jatkossa oman kodin, eli omistajiksi tulisivat sijoittajien asemasta asukkaat itse. Tämä lisäisi kansalaisten hyvinvointia ja olisi demokraattisen yhteiskunnan merkki.

Omistusasujat pelkäävät eniten asuntojensa hintojen laskua. Se ei ole nykytilanteessa kovin todennäköistä, mutta toteutuessaan myös se helpottaisi omistusasujien asemaa. Jos maassamme vallitsisi nykyistä edullisempi hintataso, välirahaa isompaan asuntoon siirtymiseksi tarvittaisiin vähemmän. Toisaalta niille, jotka asuvat omistamissaan asunnoissa eivätkä aio muuttaa, asunnon hinnan lasku ei merkitsisi mitään nykytilanteeseen verrattuna.

Häviäjiä olisivat vain ne juuri äsken suuren velan tehneet, jotka aikovat pian myydä asuntonsa eivätkä hankkisi tilalle suurempaa omaa asuntoa. Kymmenen vuotta sitten asuntonsa ostaneet saisivat edelleen inflaatiosuojan rahoilleen, vaikka asuntojen hinnat putoaisivat 30 prosenttia. Mutta mikä parasta: jatkossa yhä useammat voisivat hankkia oman kodin.

3. Asumisoikeusasumiseen liittyvien ongelmien ratkaiseminen

Asumisoikeuslainsäädäntöä pitää muuttaa niin, että asukkailla ei maksateta asuntoja moneen kertaan. Kuukausittaiset käyttövastikkeet pitää pudottaa kuluja vastaavalle tasolle yhtiöissä, joiden rakentamiskustannukset ja velkapääomat on kuoletettu, eikä kustannuksia saa siirtää yksien talojen asukkailta toisille omistajayhtiöiden sisällä. Mahdolliset korjausrahastot on säädettävä kerättäviksi ja käytettäviksi vain maksajien itsensä asumissa taloissa. Käyttövastikkeiden korotukset on sidottava asumiskustannusindeksiin, eikä niihin saa tehdä siitä poikkeavia tasokorotuksia. Asukkaan irtisanoutumissuojaa on parannettava kieltämällä perimästä asukkailta käyttövastikkeita asunnosta poistumisen jälkeen. Lainsäätäjän puuttumista peliin puoltaa se, että asumisoikeusasunnot on rakennettu valtion tuella.

Asumisoikeusasunnoista annetun lain (650/1990) yleisperusteluissa mainitaan 65 kertaa asumisoikeusyhdistykset ja asunto-osuuskunnat konkreettisina esimerkkeinä talojen laissa tarkoitetusta uudesta hallintamuodosta. Kertaakaan perusteluissa ei tuotu selvästi esiin, että voittoa tavoittelevien rakennuttajayhtiöiden pitäisi hallita taloja, vaikka niin onkin nyt käynyt. Vain yhtä prosenttia Suomen asumisoikeustaloista hallitsevat asukasyhdistykset, kun taas muissa Pohjoismaissa kaikki asumisoikeustalot ovat asukasyhdistysten omaisuutta.

Erillinen laki asumisoikeusyhdistyksistä (1072/1994) ei ratkaissut ongelmaa, sillä noin 99 prosenttia asumisoikeusasukkaista asuu rakennuttajayhtiöiden omistamissa taloissa. Kun asumisoikeuslainsäädäntöä viimeksi muutettiin 7.12.2005, eduskunta antoi hallitukselle ponnen, jolla se vaati asukasdemokratian edelleen kehittämistä.

Asumisoikeusasunnoista annetun lain perusteluissa ja eduskunnan asiakirjoissa on riittävä pohja sille, että asumisoikeuslainsäädäntö olisi vietävä myös Suomessa loppuun. Tämä merkitsee, että asumisoikeusasuntojen hallinta pitäisi selvittää ja todeta kuuluvaksi asukkaille itselleen. Näin asukkaat voisivat itse päättää muun muassa vastikkeiden tasosta ja investointien jyvityksestä tuleville vuosille. Asukkaiden kannattaisi asua pitkäaikaisesti eikä lyhytaikaisesti, kuten nykytilanteessa, jossa yhtiöt haalivat talojen asukkaiksi pelkkiä tilapäisasukkaita pitääkseen käyttöasteet keinotekoisesti korkeina. Ellei asumisoikeusasumisen ongelmia saada korjattua, koko järjestelmä pitää lakkauttaa ja korvata asumisosuuskunnilla, jotka vastaavat paremmin myös aso-järjestelmän alkuperäisiä pyrkimyksiä.

Arkkitehtuurista

Arkkitehtuuri on maailmankuvan manifestaatio. Aineelliset ympäristöt edustavat symbolisissa ja käytännöllisissä muodoissa sitä, mitä me ihmisinä olemme ja ajattelemme.

Arkkitehtuurissa on panostettava asumisen laatuun – jopa muiden politiikan osa-alueiden kustannuksella. Hyvä koti on onnellisuuden perusta. Jos kodit ovat kunnossa, ei tarvita niin paljoa poliiseja eikä tilapäismajoitusta.

Kansallishenkinen jugend-arkkitehtuuri tarjoaa edelleen esikuvallisen rakentamisen mallin. Kauniilla vanhoilla taloilla on sielu, ja niitä käytetään satojen vuosien ajan. Kunnolla muuratut ja taiteellisen koristeelliset talot kestävät 500 vuotta, kun taas lähiöiden kertakäyttöisiin elementtitaloihin ei kannata aina tehdä edes putkiremontteja, vaan osa niistä joudutaan purkamaan muutamassa vuosikymmenessä. Kaakelit kuuluisivat kakluuneihin ja kylpyhuoneisiin eivätkä 1980-luvulla rakennettujen juppihippikerrostalojen lohkeileviin seiniin.

Arkkitehtuurilta pitää edellyttää paitsi luovuutta, myös inhimillisyyttä ja humaaniutta sekä kiinnittymistä perinteisiin ja ajallisiin jatkumoihin. 1960- ja 1970-luvuilla muutamat arkkitehdit tuhosivat Helsinkiä enemmän kuin ryssän pommikoneet. Siksi on tärkeää, että arkkitehtonisia kysymyksiä valvovat viisaat poliitikot.

J. Sakari Hankamäki

ASUMINEN