ASUMINEN

 

”Minne minä menenkin, siellä minä olen.” Ihmisellä on tavallaan aina asunto mukanaan. Koti on tärkeä osa identiteettiä. Asuminen on läsnäolon muoto ja yksi keskeisimpiä politiikan alueita.

Jokaisen ihmisen kannattaa etsiä kotia itsestään ja pyrkiä olotilaan, jossa hän on kotonaan riippumatta ulkoisista olosuhteista. Silti ei ole samantekevää, minkälaisissa fyysisissä ympäristöissä me asumme. Pohja hyvinvoinnille, onnellisuudelle ja elämässä onnistumiselle luodaan asumisoloilla.

Asuntopolitiikan kautta näyttäytyy ihmisten arkiseen olemassaoloon liittyvä Angst. Vuokralla asuminen merkitsee tällöin seuraavaa: ’Asunto lähtee – Sinä jäät (asunnottomaksi).’ Omistusasuminen puolestaan merkitsee: ’Asunto jää – Sinä lähdet.’ Ensin mainitussa tapauksessa ihmistä ahdistaa sekä asunnon menetys että kuolema; toisessa tapauksessa vain kuolema, joten omistusasumista on pidettävä parempana vaihtoehtona.

Jos asunnot ovat huonoja tai kalliita tai niitä ei ole tarpeeksi, ihmisillä ei ole kovaa maata jalkojensa alla eivätkä he voi toimia menestyksellisesti yhteiskunnassa. Onnellisuuden perusta on juureva ”oman tuvan ja oman luvan” identiteetti, kun taas kaiken kurjuuden alku on asuntokurjuus.

Hyvä koti ja mahdollisuus hankkia oma asunto motivoivat ihmisiä yritteliäisyyteen. Lisäksi ne luovat yksityisyyttä ja vapautta. Omistusasuminen on yksilöiden ja yhteiskunnan edun mukaista, sillä omasta omaisuudesta huolehditaan paremmin kuin julkisesta tai vuokratusta. Omistusasuminen edistää rakennuskannan pysymistä hyväkuntoisena.

Nyky-Suomessa asuntopolitiikkaa on hoidettu surkeasti. Asumme pohjoismaalaisista ahtaimmin, ja pari vuotta sitten otsikoitiin, että Helsingissä asuntojen hinnat ovat ylittäneet Manhattanin hintatason! Berliinistä voi ostaa tai vuokrata asunnon puolella Helsingin kustannuksista.

Syynä asumisen kalleuteen on se, että Suomessa sallitaan raaka bisneksen teko ihmisten kodeilla, meidän perustarpeillamme. Tämä ei ole sattumaa vaan tarkoituksellinen poliittinen valinta, joka johtuu siitä, että maamme on pääomaköyhä, eikä mahdollisuuksia bisneksen tekoon ole paljoa. Siksi bisnestä tehdään sillä varallisuudella, jota on: asunnoilla. Toinen syy on se, että poliittinen valta uskoo pitkien asuntolainojen ruoskivan ihmisiä työskentelemään ahkerammin ja pitkäjänteisemmin. Nykypoliitikot siis olettavat, että kalliit ja kurjistuneet kodit olisivat työyhteiskunnan edun mukaisia. Tämä kuvitelma on virheellinen ja vaarallinen.

Ihmiset työskentelisivät ahkerasti ja pitkäjänteisesti nimenomaan silloin kun he voisivat omalla työllään hankkia kodin. Nyt näin ei ole. Vielä 1970-luvulla duunarikin saattoi ostaa palkallaan asunnon pääkaupunkiseudulta. Nykyisin keskustakaksio maksaa 350 000 euroa. Markka-ajan lopulla hintalappuun kirjoitettiin samat numerot, joten asuntojen hinnat ovat kuusinkertaistuneet, vaikka ihmisten tulot eivät ole kasvaneet samassa suhteessa. Väitteeni onkin, että sairaan asuntopolitiikan tuloksena maassamme on vallinnut huikea piiloinflaatio, jota ei ole vain päästetty näkymään tilastoissa. Lainojen kuukausierät on pidetty lähes ennallaan, mutta asumiskustannusten kallistuminen on siirretty tulevaisuuteen: maksettavaksi monikymmenvuotisissa asuntolainoissa.

Rahankiskonta on väärin muun muassa siksi, että jos sijoittajat pyrkivät saamaan asunnoista inflaatioprosenttia suurempaa tuottoa, vuokrat ja asuntojen hinnat nousevat nopeammin kuin ihmisten palkat. Elinkustannusindeksin ylittävät vuokrien tasokorotukset johtavatkin ajan myötä siihen, että sekä vuokrat että asuntojen hinnat karkaavat palkansaajien ulottuvilta. Juuri näin Suomessa on käynyt. On syntynyt asuntokupla, jonka on puhjettava, sillä on mahdotonta, että asukkaiden koko elämä ei enää riittäisi asuntojen maksamiseen.

Ihmiset ovat menettäneet työmotivaationsa, sillä asunnot maksavat enemmän kuin aurinkokunta. Pätkätöiden vuoksi pankit eivät voi rahoittaa heidän asuntohankintojaan. Kotien hinnat ovat nousseet niin korkeiksi, että niiden maksamiseen ei riitä ihmisen elinikä edes siinä tapauksessa, että hän huhkisi töissä yötä päivää koko ikänsä. 

Tavoitteen arvo on yhtä kuin sen saavuttamisen arvo kertaa saavuttamisen todennäköisyys. Jos asunnon saavuttaminen ei näytä enää todennäköiseltä eikä mahdolliseltakaan, sillä ei tunnu olevan arvoa. Seurauksena on lannistumista ja välinpitämättömyyttä, joka näkyy henkisenä kurjistumisena ja syrjäytymisenä. Hyvä käytännön asuntopolitiikka on siis ratkaisevaa myös ihmisten henkisen tyytyväisyyden kannalta, eikä sitä voida korvata julistuksilla ”kodin löytymisellä itsestä”.