Etiikkaa koskeva
ajatteluni perustuu niin ikään eksistenssifilosofiseen ihmiskäsitykseen. Sen mukaan ihmiset myönnetään kokemuksellisesti ainutlaatuisiksi yksilöiksi.
Kehollinen erillisyys on etiikan lähtökohta. Lihallisia ääriviivoja vasten piirtyy esiin se,
että toinen ihminen on perustavanlaatuisesti Toinen: erillinen ja itsenäinen
yksilö. Tämän tunnustaminen on tärkeää, sillä sen varaan rakentuu etiikan keskeinen lähtökohta: ihmisen itsemääräämisoikeus ja hänen subjektiviteettinsä eli kykynsä ja oikeutensa toimia vapaana, tahtovana ja tietoisena olentona.
Tämä
ajattelu myöntää toisen ihmisen tajunnan ihmisen omalle tajunnalle
transsendentiksi: arvoitukselliseksi ja perimmältään salatuksi. Tällainen elämys voi syntyä paradoksaalisesti juuri toisen
ihmisen kehoa vasten. Tiede, jolta puuttuu kehollinen suhde maailmaan – tai se
jää kartesiolaisen perinteen vuoksi heikoksi –, ei tunnista toisen
ihmisen toiseutta ja toimii sen vuoksi totalisoivasti: pelkän objektivisminsa
ja kollektivisminsa varassa, ihmisiä muottiin valaen ja heitä samanlaisina kohdellen.
Oman eettisen ajatteluni lähtökohtana on Immanuel Kantin, Martin Buberin ja
Emmanuel Levinasin filosofiasta johtelemani muunnelma, jonka pääteesin olen
kiteyttänyt seuraavasti: ”Kohtele ihmisyyttä itsessäsi ja muissa ihmisissä aina
suurena arvoituksena.” En siis pyri määrittelemään etiikkaa enkä moraalia
prespriktiivisesti eli määräävästi vaan negatiivisesti: eräänlaisena
varoitusmerkkinä, miten ei pitäisi toimia. Toisen ihmisen
erillisyyden ja yksilöllisyyden kunnioittamisen pitää olla niin käytännön
moraalin ja yhteiskuntateorian kuin lainsäädännönkin
lähtökohtana.
Tärkeimmiksi
asioiksi nousevat tällöin ihmisten itsemääräämisoikeus, yksityisyydensuoja,
sananvapaus, omistusoikeus ja yksilönvapaus. Valtion ja yhteiskunnan pitää
tukea, ei kahlita, niitä. Juuri näiden ihanteiden varaan perustuu
kansanvaltainen yhteiskuntajärjestelmä valistusaatteineen.
Myös
yksilöllisyyteen nojautumista on joskus saatettu moittia ”totalisoivaksi”. On
kuitenkin tärkeää huomata, että totalitarismiin ei johda yksilöllisyys
sinänsä, sillä yksilötkin voivat käyttää valtaa vain kollektiivien
osana ja niiden tuella. Yksilö ei voi olla totalitarismi, vaan ainoastaan
yhteisöt ja kollektiivit ovat. Jakoa yksilöön ja yhteiskuntaan
voidaan pitää tavallaan keinotekoisena, sillä metodologisen individualismin mukaan
yhteiskuntaa ei ole ontologisesti edes olemassa. Sekin koostuu yksilötoimijoista.
Olen
käsitellyt etiikan aihepiiriä muun muassa väitöskirjassani Rakkauden välittäjä
(1997, 2. painos 2006) sekä yhteiskuntafilosofisessa ja tiedepoliittisessa
manifestissani Filosofia räjähti, tulevaisuus
palaa (2005), joka sopii ajattelukirjaksi kaikille, joita
kiinnostaa oikeudenmukaisempi maailma. Yksilöllisyyden kunnioittaminen on
sivistyneisyyden merkki. Koska yhteiskunnan hyvinvointi koostuu yksilöiden
onnellisuudesta, yhteiskuntapolitiikan päämääränä pitää olla yksilöiden
mahdollisimman suuri vapaus ja onni.
Tukeudun pitkälti liberalistisen ajattelun
aateperintöön, vaikka en kannatakaan nykyajan uusliberalismia enkä sen
aateveljiä, kuten kansainvälistä kapitalismia ja internationalismia eli
pakkokansainvälistämistä. Yhdessä ne murentavat pohjaa kansalliselta
itsemääräämisoikeudelta. Sen sijaan näen liberalismin tärkeimmän
tehtävän yksilöiden oikeuksien sekä pienten kansallisten yksiköiden
vahvistamisessa ja yksilöllisen omistusoikeuden turvaamisessa. Siihen liittyy
myös yksilön omien potentiaalien, kuten hänen ruumiinvoimiensa sekä
työvoimansa, loukkaamattomuus sekä yhteiskunnan mahdollisimman monille
ihmisille takaama mahdollisuus kartuttaa yksityistä varallisuutta.
