J. Sakari Hankamäki

Filosofian tohtori, filosofi
   Etusivu            Tasa-arvo
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

TASA-ARVO

 
Tasa-arvo on eräs valistusihanne. Kaksi muuta ovat vapaus ja veljeys. Tärkeimpiä ovat tasa-arvo ja vapaus, kun taas veljeys kuvaa tasa-arvoon ja vapauteen perustuvaa yhteiskunnallista harmoniaa.
 
Politiikka puolestaan on tavoitteellista toimintaa. Sillä on lähtökohtia ja päämääriä. Niinpä on tärkeää miettiä, kuinka tasa-arvoisuus ja vapaus sopivat politiikkaan, eli lähtökohdiksi tai päämääriksi.
 
Edistyksellisellä 1960-luvulla tasa-arvoa pidettiin lähtöviivana, jolle ihmiset asetettiin, ja maalisuoralla kangasteli mahdollisimman suuri vapaus. Ihmiset nähtiin olemusajattelun mukaisesti tasa-arvoisina, ja siltä pohjalta pyrittiin lisäämään ihmisten vapautta. Tämän päämäärän saavuttamisessa onnistuttiin osittain. Se oli tosin mahdollista vain keinotekoisen politiikan – ottamisen ja antamisen – kautta. Koska ihmiset eivät ole luonnostaan tasa-arvoisia, vapauden kokemuksia voitiin tuottaa vallitsevaa yhteiskunnallista järjestystä kumoamalla. Myönteistä siinä olivat oikeudenmukaisuuden vaatimukset mutta kielteistä väkivalta ja pakonomaisuus.
 
2000-luvulla vapautta on pidetty lähtöviivana ja tasa-arvoa päämääränä. Tällä tavoin ei ole kuitenkaan saavutettu tasa-arvoa, ja lopulta myös vapaus on hautautunut. Virhe on johtunut siitä, että ihmisiä on erehdytty pitämään olemusajattelun mukaisesti vapaina ja katsottu, että vapaus johtaa tasa-arvoon. Koska ihmiset eivät ole lähtökohdiltaan kovin vapaita, tasa-arvoakaan ei ole saavutettu. Sen sijaan ihmisille oletettua olemusvapautta on käytetty todellisia toimintavapauksia vähentävästi esimerkiksi heikentämällä sosiaaliturvaa: ihminen on julistettu olemukseltaan vapaaksi ja sitten jätetty oman onnensa nojaan.
 
Niinpä tasa-arvo ei ole sopinut poliittisen toiminnan päämääräksi. Miksi pyrkiä tasa-arvoon, jos se merkitsee vain ihmisten yhdenmukaistamista ja samanlaisiksi tekemistä? Sen sijaan tasa-arvo on sopinut luontevimmin lähtökohdaksi, jolloin se on täytynyt määritellä mahdollisuuksien tasa-arvoksi. Mahdollisuuksien tasa-arvo on perusta, jolta ihmiset voivat tavoitella vapautta.
 
Vapaus taas ei sovi lähtökohdaksi (eli oletukseksi ihmisille luonteenomaisesta perustilasta), mutta se sopii hyvin päämääräksi, sillä kaikki ihmiset näyttävät tavoittelevan yhä suurempaa vapautta: esimerkiksi seksuaalista vapautta tai vapautta työstä. Siis lopputulos on: mahdollisuuksien tasa-arvo lähtökohdaksi ja vapaus päämääräksi!
 
 
Samanlaisuus ei ole tasa-arvoa
 
Usein jätetään huomiotta, että tasa-arvon käsite sinänsä on ristiriitainen. Arvot muodostavat hierarkkisen suhdejärjestelmän, jonka kautta tietyt arvot erotetaan epäarvoista tai mielletään toisia arvoja arvokkaammiksi. Niinpä arvot eivät voi koskaan olla tasavertaisessa asemassa tasa-arvoisuuden vaatimalla tavalla. Tasa-arvolla onkin merkitystä lähinnä ihmisarvon kannalta.
 
Myös vapaus on filosofisesti ongelmallinen käsite. Vapauteen liittyvät negatiivinen vapaus eli vapaus rajoitteista ja positiivinen vapaus eli vapaus aktiivisiin tekoihin. Entä kuinka tasa-arvoisuus pitäisi ymmärtää? Tasa-arvoisuuskin voidaan jakaa kahtia: edellä mainittuun mahdollisuuksien tasa-arvoon ja samanlaisuuteen perustuvaan tasa-arvoon. Mahdollisuuksien tasa-arvolla tarkoitetaan sitä, että kaikille ihmisille taataan yhdenvertaiset lähtökohdat. Sen eräs osa on ihmisarvo, joka on absoluuttinen eli ehdoton. Ihmisarvoa ei pidä riistää keneltäkään pois. Sen sijaan tasa-arvo sinänsä on relatiivinen eli suhteellinen. Olemme eri tavoin vihattavia tai rakastettavia esimerkiksi ihmissuhteissamme – tai hyödyllisiä tai haitallisia esimerkiksi työelämässä. Tämän toteaminen saattaa vaikuttaa kyyniseltä, mutta se on tosiasia.
 
Myöskään tasa-arvo ei vallitse itsestään, vaikka tasa-arvoa voidaankin pitää politiikan lähtökohtana (vapausoletuksen sijaan). – Miksi näin on? Tässä kohtaamme mahdollisuuksien tasa-arvon ja samanlaisuuteen perustuvan tasa-arvon eron. Koska ihmiset eivät ole samanlaisia, heitä ei voida pitää tasa-arvoisina käytännön elämässä. Yhteiskunnassamme on kokonaisia instituutioita, joiden tehtävänä on tuottaa arvostuseroja ihmisten välille. Eräs tällainen instituutio on koulu, jossa oppilaita arvostellaan. Tämäntapaisten erottelujen tuottaminen kohdistuu kuitenkin tasa-arvoon, joka on vain suhteellinen, eikä ihmisarvoon, joka on ehdoton. Tällainen epätasa-arvoisuus voidaan siis sallia osana todellisuutta.
 
Koska yksilöt eivät ole samanlaisia, samanlaisuuteen perustuva tasa-arvo on harhakuva. Niinpä myöskään yhteiskunnallisen toiminnan lähtökohdaksi ei pitäisi valita sellaista tasa-arvokäsitystä, joka pitää ihmisiä samanlaisina tai nojaa vaatimuksissaan siihen. Nimenomaan tämä johtaisi valheelliseen tasa-arvon tavoitteluun, jolloin tasa-arvo asettuisikin vaivihkaa päämääräksi. Sen sijaan tasa-arvon pitää olla lähtökohta, ja lähtökohdaksi pitää valita mahdollisuuksien tasa-arvo, jonka kautta ihmisille annetaan tasavertaiset lähtökohdat omien päämääriensä, esimerkiksi suuremman vapauden, tavoittelemiseen.
 
Jos tasa-arvoa luotaisiin samanlaistamisen kautta, katoaisi peruste, miksi tasa-arvon pitää vallita. Tuo peruste on erilaisuus. Kirkkaasti asiaa havainnollistaa Kurt Vonnegutin dystooppinen novelli Harrison Bergeron. Teos kertoo yhteiskunnasta, jossa tasa-arvo on saavutettu pakottamalla kaikki ihmiset samanlaisiksi. Koska tason nostaminen on luonnollisesti vaikeampaa kuin laskeminen, ihmiset on tehty tasa-arvoisiksi saattamalla yhteiskunnan etevimmät jäsenet yhteiskunnallisen keskiarvon tasolle kaikissa ajateltavissa olevissa suhteissa.
 
Niinpä teos keskittyy kuvaamaan kirjan otsikon nimeä kantavaa älykästä, komeaa ja verrattoman lahjakasta miestä, joka pakotetaan raahaamaan kymmenien kilojen punnuksia hänen kehonsa turmelemiseksi, pitämään muovinenää ja mustia hammasproteeseja hänen kasvonpiirteidensä rumentamiseksi sekä käyttämään päänsärkyä aiheuttavia kakkuloita. Tukitaanpa hänen korvansakin kuulokkeiden melulla, ettei hän pystyisi muodostamaan yhtään järjellistä ajatusta. Kertomuksen opetus on, että tasa-arvolla, joka vaatii lahjakkaita olemaan tyhmiä, ei ole oikeutusta. Aivan vastaavasti samanlaisuuteen pyrkivä tasa-arvoihanne pakottaisi nopeita juoksemaan hitaammin vain siksi, että toiset pysyisivät mukana, minkä lopputuloksena koko yhteiskunta romahtaisi.
 
Tyylin kannalta arvioiden tasa-arvoisuuden vaatiminen banalisoi, eivätkä tasa-arvon penääjät ole yleensä viisaimpia kaikista.
 
 
Tasa-arvon ja korkeatasoisuuden ristiriita
 
Tasa-arvon tuottamisen menetelmä politiikassa on demokratia. Usein ajatellaan, että ihmiset ovat tasa-arvoisia kansanvaltaisessa yhteiskunnassa, kun he voivat muutaman vuoden välein antaa kukin yhden äänen vaaleissa. Kuten jo avausluvussa totesin, tämä on eräänlaista pilkantekoa. Ihmiset ovat varmastikin tasavertaisia sikäli, että jokaisella heistä on yhtä vähän vaikutusvaltaa. Poliittisissa vaaleissa valta riistetään kansalta pois. Ihmisille uskotellaan, että he ovat voineet päättää jostakin, vaikka vaaleissa ei äänestetäkään asioista vaan valitaan toisia ihmisiä päättämään muiden puolesta. Vaalit ja äänestäminen ovat siis eräänlainen kansanvallan varkaus.
 
Demokratiaan liittyy myös muita heikkouksia. Yksi niistä on se, että kaikki puolueet tavoittelevat mahdollisimman suurta kannatusta ja tulevat siten pyrkineiksi totalitaariseen valtaan. Se puolestaan kumoaisi demokratiaan liittyvän monipuoluejärjestelmän ihanteen. Toisaalta voidaan väittää, että tämä paljastaa demokratian omimman olemuksen: myös enemmistöpäätöksiin nojautuessaan demokratia luo enemmistöjen diktatuurin. Demokratian varjopuoli onkin se, että demokratiassa kaikki valta siirtyy enemmistöille. Enemmistöt harvoin ovat fiksuimpia kaikista, ja viisaat, älykkäät tai muutoin lahjakkaimmat yksilöt ovat yhteiskunnassa vähemmistönä. Demokratia johtaa helposti järjen sivuuttamiseen ja siihen, että enemmistöjen edut nousevat määräävään asemaan.
 
Demokratian menetelmä on kompromissien teko ja sovittelu, mikä johtaa usein joidenkin osapuolten pakottamiseen. Kompromissit ovat sikäli toivottavia, että niiden tulokset eivät ole yleensä kenenkään kannalta mahdollisimman huonoja. Mutta ne eivät ole yleensä myöskään kenenkään kannalta mahdollisimman hyviä. Tällöin kukaan ei voi toteuttaa tahtoaan täysipainoisesti ja tavoitella onnellisuutta ehdoitta, mikä johtaa helposti banaaliuteen: tavallisuuden ja normaaliuden ihanteeseen sekä keskiluokkaisuuteen.
 
Edustuksellinen demokratia on pohjimmiltaan samanlaista harvainvallan käyttöä kuin oligargiakin. Harvainvalta näyttää olevan kaikkia yhteiskuntajärjestelmiä leimaava piirre; vain keinot, joilla valta pimitetään kansalaisilta, ovat joko brutaaleja tai sofistikoituneita. Demokratian ja oligargian ero on, että demokratiassa harvainvaltaa käytetään kansan enemmistön ehdoilla, tuella tai vaatimuksesta, kun taas oligargiassa harvainvaltaa käyttävät poliittisen eliitin jäsenet omavaltaisesti. Käytännössä on osoittautunut, että demokratia on moraalisesti parempi vaihtoehto kuin oligargia, sillä jälkimmäisessä tapauksessa harvainvalta on muuttunut vielä suuremmaksi mielivallaksi kuin demokratiassa. Kuitenkin myös oligargiaa voidaan puolustaa. Esimerkiksi filosofi Hannah Arendt katsoi teoksessaan The Human Condition, että onnellisin yhteiskunta olisi sellainen, jonka järjestämisestä huolehtisi ”elementaarinen tasavalta” ja siihen liittyvä yleiskokous. Arendtin luonnostelemassa järjestelmässä ei ole poliittisia puolueita eikä intressejä, vaan päätöksenteko tapahtuu järkiperäisen ”ylimmän tietäjän” roolissa esiintyvällä foorumilla, jossa keskustellaan koko ihmiskuntaa koskevista maailmanlaajuisista asioista. Sen tavoitteena on rationaalisesti johdettu valtio. Johtajan roolissa toimiva yleiskokous olisi muodostettu älykkäimmistä ja lahjakkaimmista ihmisistä, ja se toimisi humaanein periaattein.
 
Todellisuudessa älykkäimmät ja lahjakkaimmat ihmiset valikoituvat usein johtavaan rooliin myös tavanomaisessa demokratiassa, jossa keskeinen poliittisen hallitsemisen kysymys koskee juuri sitä, miten kansanvalta voitaisiin kiertää niin, että harvainvallan käyttäminen olisi mahdollista. Demokratiassakin yhteiskuntaa johtaa talouden, tieteen, tekniikan ja ideologisen vallankäytön eliitti, ja käytännössä demokratia on ”kansanvallan ihannetta” kulissinaan käyttävä sekoitus harvainvaltaa ja enemmistöjen pyyteitä.
 
Kielteisintä tällaisessa demokratiassa on, että se altistaa ihmiset massakulttuurille, joka katkaisee terävimmän kärjen myös johtavalta älymystöltä itseltään. Myös älymystö alkaa tavoitella enemmistöjen – äänestäjien tai markkinoiden – kannatusta. Näin demokratia banalisoi yhteiskunnan lisäksi sen vallankäyttäjät. Massakulttuuri ilmenee enemmistöjen pyyteinä ja puutetiloina. Yhteiskunnallisia arvojärjestyksiä ja arvoja luodaan sovinnaisista normeista ja arvostuksista, mikä johtaa kiipimisen ja pyrkyryyden yhteiskuntaan. Ja sosiaalisten riippuvuuksien verkostossa rimpuileminen surkastaa ihmisten henkistä toimintakykyä niin, että tuloksena on arvostelukyvyttömyyttä ja sen mukaista huonoa makua. Keskivertoihanteet puolestaan toimivat ahdistuksen pakopaikkoina estäen ihmisiä toteuttamasta mahdollisuuksiaan ja elämästä rikkaasti.
 
Itse toivon, että politiikan piirissä voisi toteuttaa myös älyllisyyttä. Tie siihen ei kuitenkaan avaudu tasa-arvon eikä massakulttuurille altistavan demokratian vaatimisella, sillä älyllisyyttä harvoin on enemmistöjen sanelemana. Tällaisessa tilanteessa älymystön mahdollisuudet rajoittuvat oppositiossa toimimiseen ja ulkoparlamentarismiin. Politiikkaan voi vaikuttaa älyllisesti lähinnä poliittisen järjestelmän ulkopuolelta. Pienen älyllisen vähemmistön vaikutusvalta on kuitenkin tällöin paljon sen kokoa suurempi.
 
Ihmiskuntaa johtaa joka tapauksessa vain hyvin pieni osa: älymystön terävin kärki. Muutamat lahjakkaimmat ihmiset vaikuttavat kymmenien miljoonien muiden ihmisten elämään. Demokratia ja tasa-arvon vaatiminen eivät ole käytännössä koskaan tuottaneet mitään ihmiskunnan menestystä edistävää, kuten tieteellisiä keksintöjä, mutta ne ovat toki edistäneet hyvinvoinnin jakamista laajoille ihmisjoukoille. Esimerkiksi ydinenergia, geeniteknologia ja nanotekniikka ovat ihmiskunnan älykkäimpien aivojen keksintöjä. Niiden tuloksista nauttii tai kärsii koko ihmiskunta, vaikka kansan suuri enemmistö voikin ymmärtää niiden perusteista lähinnä saman kuin jänis Jumalasta.
 
Kaikkien ihmisten pitää ehkä voida osallistua päätöksentekoon siitä, kuinka ihmisälyn tuloksia käytetään, mutta muutoin enemmistöjen pitää osoittaa kunnioitustaan itseään monin verroin älykkäämpiä ihmisiä kohtaan vaikenemalla. Ihmisillä, joiden älykkyysosamäärä on 180 ja 100, on periaatteessa yhtä suuri ero kuin ihmisellä, jonka älykkyysosamäärä on 100, ja koiralla, jonka älykkyysosamäärä on 20. Erona on lähinnä se, että ihminen on kognitiivisesti avoin, eli yksinkertaisinkin ihminen voi yleensä suurin piirtein ymmärtää, millaisesta asiasta on kyse, eikä ihminen tunne rajaa siinä, mitä ihmiselle voi opettaa. Ihmiselle voi luennoida yhtä hyvin suhteellisuusteorian ominaisuuksista kuin haarukan ja veitsen käyttämisestäkin. Sen sijaan koira on kognitiivisesti suljettu, eli koiralle voidaan opettaa vain tietyn tyyppisiä asioita, kuten tassun ojentamista tai kalikan noutamista. Mutta koiralle ei hyödytä saarnata Bachin kaksoisviulukonserton hienouksista, vaikka se olisikin tasa-arvon mukaista.
 
 
Mitä rasismi on?
 
Tasa-arvoisuuden eräs vastakohta on rasismi. Sen puitteissa ihmisiä sorretaan rodullisesti. Tasa-arvoa koskevassa keskustelussa sekoitetaan usein rotuoppi, rotuerottelu ja rotusyrjintä. Esimerkiksi maahanmuuttoa koskevaa kritiikkiä moititaan usein rasistiseksi. Katsotaanpa, onko tällaiseen syyttelyyn aihetta tai saako rasistisia ajatuksia esittää. Tällöin on selvitettävä, mitä rasismilla tarkoitetaan.
 
Rotuopiksi sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina tosiasioina. Rasismi taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Tarkastellaan nyt yksityiskohtaisesti, mitä niihin liittyy.
 
1) Rotuoppi on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin essentiaalisissa, taksonomisissa ja fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) sekä genotyyppisissä suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun. Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä kannattaa sitä, ja vahvinta kannatus on biologien keskuudessa. Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien kesken. Tämä viittaa siihen, että asia on kiistanalainen. Todellisuudessa rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu puolestaan edustaa käsityskantaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset. Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se kiistää vain ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen viranomaisvaltakin. Niin tehdessään tämä käsityskanta on totuudenmukainen, sillä ihmiset eivät ole perimmältään samanlaisia eivätkä myöskään tasa-arvoisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat osoittautuneet paremmiksi kestävyysjuoksijoiksi kuin mongoloidisen rodun edustajat. He puolestaan pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat parhaita keihäänheittäjiä. Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia myöskään koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia. Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, sitä vaativa argumentaatio on usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti perusteltua, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat erilaiset piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista. Tämä käsityskanta nojaa siis ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden konventionaaliseen kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se siis hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita.

3) Rasismi eli rotusorto (tai rotusyrjintä) puolestaan poikkeaa rotuopista ja rotuerottelusta siinä, että ne eivät tyydy vain myöntämään ihmisten erilaisuutta ja eriarvoisuutta tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on sitä paitsi viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset. Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen yksiselitteisesti tuomittavaa eettisessä mielessä.
 
Kun Suomen perustuslaki tähdentää ihmisten olevan lain edessä yhdenvertaisia, sekään ei merkitse, että ihmiset olisivat kaikissa suhteissa tasa-arvoisia, vaan sitä, että ihmiset ovat ihmisarvoltaan yhdenvertaisia. Myöskään tasa-arvoisuuden epäileminen tai kiistäminen ei ole rasismia, tapahtuupa se viittaamalla ominaisuuksiin tai ansioihin. Joissakin tapauksissa olisi epäeettistä kiistää ihmisten epätasa-arvo, varsinkin jos poikkeuksellinen arvoasema on vaivalla hankittu. Esimerkiksi olisi vastoin meritokraattista (ansioon perustuvaa) oikeudenmukaisuutta kieltää oppiarvot ja sotilasarvot, sillä niiden saavuttaminen edellyttää uhrauksia ja vaivannäköä. Niinpä osan ihmisistä pitää nauttia parempaa arvostusta kuin muiden.
 
Rasismia ovat vain ja ainoastaan rotusorto ja rotusyrjintä, jotka kieltävät ihmisten ihmisarvon. Sellaisena rasismi on moraalisesti paheksuttavaa. Toisaalta sekä ihmis- että eläinpopulaatioiden pitää harjoittaa jonkin verran myös rodullisin perustein tapahtuvaa valikointia minimoidakseen kiistoja ja varmistaakseen tehokkuuden populaation tuottoalueella, joten rasismi voidaan mieltää rotujen myötäsyntyiseksi tai yhteiskunnallisesti välttämättömäksi ominaisuudeksi.
 
Näkemystä ihmisroduista vastustetaan usein siksi, että sen ajatellaan avaavan tien rotusortoon. On kuitenkin aivan eri asia väittää, että rodut ovat olemassa, kuin väittää, että ne ovat ihmisarvoltaan erilaisia. Olemassa olevia tosiasioita ei pitäisi kiistää sillä perusteella, että niiden pohjalta on mahdollista luoda eettisesti kyseenalaisiakin arvoväittämiä. Lisäksi olisi aika omituista, jos ihmiset eivät saisi tai voisi olla avoimesti omaa rotuaan. Ihmisten rodullisia eroja koskeva kieltäminen on yksi toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpia ja sitkeimmin yllä pidettyjä tabuja.
 
Politiikassa ”rasismi”-sanan merkitys on liudentunut tarkoittamaan lähinnä tietyn uskonnon ja poliittisen suuntauksen arvostelemista, vaikka paljon perustellumpaa olisi lukea rasismin piiriin vaikkapa sukupuolen tai sukupuolisen suuntautumisen perusteella tapahtuva sorto, sillä ne ovat ominaisuuksia, kuten rodutkin. Uskontoihin ja mielipiteisiin keskittyminen on väärin rasismia torjuttaessa, sillä silloin myös ideologioiden kritisoimista tullaan arvostelleeksi rasismiksi. Hallinnon ja median kielessä tähän erehdykseen syyllistytään toistuvasti.
 
Rasismin kohtuullinen suvaitseminen saattaa olla yhteiskunnalle myös hyväksi, sillä se tunnustaa erään historiallis-empiirisen tosiasian: eri kansakunnat eivät ole pitäneet kovin paljon toisistaan. Rasismin kieltäminen johtaisi valheellisuuteen, sillä rasismia ei voida koskaan kokonaan poistaa. Koska rasismia ei voida hyvistä yrityksistä huolimatta kitkeä pois, yhteiskunnassa tulisi toimia niin, ettei tietä rasismiin avattaisi esimerkiksi liiallisella maahanmuutolla.
 
 
Toiseus ja erilaisuus
 
Tasa-arvoa ja rasismia koskevaan väittelyyn törmää usein sukupuolta ja seksuaalista käyttäytymistä koskevassa keskustelussa. Samassa yhteydessä sekoitetaan yleensä toiseus ja erilaisuus. Puhutaan toiseudesta tarkoittaen ihmisten erilaisuutta ja kääntäen. Toiseus ja erilaisuus ovat kuitenkin täysin eri asioita.
 
Toiseus ei ole vain erilaisuutta, eli toiseudesta puhuttaessa kyse ei ole ainoastaan erilaisuuden kuvailemisesta. Toinen ihminen täytyy ensin tunnistaa toiseksi, ennen kuin voidaan sanoa, millä erityisellä tavalla hän on toinen: erilainen. Toiseus on siis perustavampi kategoria kuin erilaisuus. Se viittaa ihmisten keholliseen erillisyyteen.
 
Ideologiat, jotka puhuvat toiseudesta, erilaisuudesta ja eroista samana asiana, kuten eräät feminismin muodot, tekevät virheen. Ne eivät myönnä, että toiseus on ensisijainen ja perustava kategoria, jonka mukaan ymmärrämme toisen ihmisen toiseksi. Vasta sen jälkeen voimme päätellä, miten toinen ihminen eroaa muista esimerkiksi sukupuolen tai ihonvärin suhteen.
 
Tunnistaaksemme toisen ihmisen erilaiseksi meidän on pitänyt myöntää hänet ensin toiseksi. Toiseus on ensisijaisempi kategoria kuin erilaisuus. Esimerkiksi monet feministit sanovat, etteivät miehet ymmärrä naisia, sillä he eivät käsitä ”toiseutta”. Totuus on, että kaikki ihmiset ovat sukupuolestaan riippumatta toisilleen toisia. Jos feministit ajattelisivat johdonmukaisesti, heidän väitelauseensa kuuluisi, että miehet eivät ymmärrä naisia, koska he eivät ymmärrä erilaisuutta tai erilaisia ihmisiä. Tasapuolisuuden vuoksi on ehkä syytä todeta, etteivät myöskään monet naisfeministit ymmärrä näin ajatellessaan miehiä. Siihen, mitä eri sukupuolten kohtalokas yhteensopimattomuus merkitsee sukupuolisen kanssakäymisen kannalta, voi perehtyä teoksestani Enkelirakkaus.
 
 
Sukupuoliero on kaksiarvoinen tosiasia
 
Toiseuden käsitteen kannalta yhdentekevää on se, mitä sukupuolta ihminen on: hänen muut persoonalliset ominaisuutensa ylittävät monin verroin sukupuolijaon merkityksen. Kaksiarvoinen sukupuoliero on tosin sinänsä tärkeä kategoria, sillä se on ontologinen tosiasia. Ihmiset jakautuvat kahteen sukupuoleen geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä fenomenologisesti ilmenevällä kehollisella tasolla. Sukupuolten tasa-arvoon tähtäävä feministinen tiedepolitiikka ajautuukin ristiriitaan, kun se yhtäältä vetoaa sukupuolieroon poliittisia päämääriään tavoitellessaan ja toisaalta kiistää kaksiarvoisen sukupuolieron teorioissaan. Monet heteromiehet alistuvat feministien epäjohdonmukaisuuksiin ja hymistelevät niille hyväksyntäänsä vain saadakseen seksiä, jota panttaamalla heteroseksuaaliset naisfeministit kiristävät miehiä.
 
Feministien tapa oikeuttaa itseään on, paitsi valheellista, myös taktisesti epäviisasta. Feministisen liikkeen olisikin johdonmukaisinta myöntää sukupuolieron kaksiarvoisuus (eli jako miehiin ja naisiin), koska se on evidenttiä myös kokemuksen kannalta.
 
Tieteellisten teorioiden eräs arviointikriteeri on se, miten uskottavia ne ovat, kun taas informaatioteorioiden kannalta tutkimus on informatiivinen, jos sen tulos on ennalta arvaamaton. Feministinen teorianmuodostus on vedonnut jälkimmäiseen ja käyttänyt sitä hyväkseen. Tuloksena on saatu näennäisesti informatiivisia tutkimustuloksia, jotka kiistävät sukupuolieron ja väittävät, että sukupuolia on vähintään viisi, tai jotka redusoivat sukupuolen eleisiin, vaatteisiin ja tyyleihin. Sukupuolieron kaksiarvoisuutta kiistävien feministien tekeleitä on kehuttu, koska ne ovat tuottaneet yllättävää ja sen vuoksi uudelta näyttävää tietoa, mutta niiden uskottavuus on vähäinen. Niihin uskovat lähinnä ne, jotka keskustelevat sukupuoliasioista housut jalassa, kuten on tapana tieteellisissä seminaareissa.
 
Syrjintää eliminoivana toimena myös feministisen tiedepolitiikan olisi viisainta erottaa sukupuoli, seksuaalinen käyttäytyminen ja sosiaaliset vaatekerrat toisistaan ja myöntää sukupuolieron kehollinen kaksiarvoisuus. Vaikka sukupuolieron kiistäminen näyttää houkuttelevalta kiertotieltä sukupuolten tasa-arvoon, myös tasa-arvon vaatijoiden olisi johdonmukaisempaa tunnustaa sukupuolten lihaan piirretty kahtiajako.
 
Kaksiarvoisen sukupuolieron kiistäviin feministeihin on liittynyt myös osa seksuaalivähemmistötutkijoista. Niin sanottu queer-teoria on painottanut, että ”ihminen paikantuu vain hetkellisesti johonkin sukupuoleen”. Tämä on filosofiaa äidinvallan varjossa. Totuus on, että sukupuoli ei ole muuttuva ominaisuus eikä paikka, jossa käydään vierailemassa. Myös pyrkimykset vaihtaa sukupuolta osoittavat, kuinka tärkeäksi kaksiarvoinen sukupuoliero koetaan. Tämän myöntäminen avaisi tietä todellisille tasa-arvon pyrkimyksille sekä molempien sukupuolten että seksuaalivähemmistöjen omassa piirissä. Sukupuolten tasa-arvoa ei voi olla, jos ei ole sukupuoltakaan. Ilman sukupuolta ei voi olla myöskään seksiä, koska seksuaaliset intentiot, halut, yllykkeet ja teot edellyttävät, että ne viittaavat tiettyyn sukupuoleen. Tämä koskee sekä heteroseksiä että homoseksiä. Monet feminismin teoreetikot eivät kuitenkaan pidä kaksiarvoista sukupuolieroa olemassa olevana tosiasiana.
 
 
Kuinka feminismi tuhosi tasa-arvon?
 
Feminismi ei ole sen parempi asia kuin sovinismikaan. Silti feministit pitävät feminismiään jonkinlaisena kehuskelun aiheena, ja he vetoavat siihen ahkerasti varsinkin yliopistoissa. Sen sijaan jokainen sovinistiksi tunnustautuva ajettaisiin palavalla seipäällä yliopistoista pois.
 
Länsimaissa, joissa naisten tasa-arvo on saavutettu, feminismistä on tullut käänteistä syrjintää. Feministit eivät pyri enää tasa-arvoon vaan valtaan. Pahinta on, että feminismiä ei sallita edes arvosteltavan (paitsi jos arvostelija itse on feministi). Feminismi on tässä suhteessa samanlaista kuin niin sanottu tieteellinen sosialismi, jota sen edustajat sallivat kritisoitavan vain, jos oli itse sosialisti. Ja mikäli kyseistä oppisuuntaa antautui arvostelemaan sisältä päin, lyötiin luu kurkkuun leimaamalla kriitikko kerettiläiseksi, harhaoppiseksi tai lievimmilläänkin toisinajattelijaksi.
 
Feminismi on pahimpia ideologioita, joita tieteen ja politiikan vainioilla liikkuu. Se pilaa naisten ja miesten luonnolliset suhteet kylvämällä sukupuolten välille aiheettomia epäluuloja. Siten se lietsoo jopa ihmisvihaa.
 
Feminismi oli oikeutettua siihen asti, kun naiset olivat vielä alistettuja tai syrjittyjä työelämässä. Nykyään niin ei ole ainakaan Suomessa eikä muissa kehittyneissä länsimaissa, ja siksi feministien tasa-arvon vaatimukset ovat muuttumassa käänteiseksi diskriminaatioksi. Luodaanpa katsaus työelämän sukupuolijärjestelmiä koskevaan historiaan.
 
 
1. Naiset ja työ
 
Yksi syy naisten huonompaan asemaan työelämässä on ollut heidän keskimäärin heikompi fyysinen olemuksensa. Tämän vuoksi naiset eivät pärjänneet raskaissa maatalous- ja teollisuustöissä yhtä hyvin kuin miehet, ja siksi he sijoittuivat myös työelämään miehiä huonommin. Modernina aikana naiset saivat hoitaakseen suhteellisen kevyet ja siistit työt esimerkiksi kutomoteollisuudessa, kun taas miehet pakotettiin raatamaan telakoilla. Naisten työn tuottavuus oli heikompaa kuin miesten, ja siksi heille maksettiin myös heikompaa palkkaa.
 
Nykyaikaisessa informaatioyhteiskunnassa naiset ovat usein toimineet kehnosti tuottavissa ja alipalkatuissa hallinto- ja kansliatehtävissä, kuten toimistosihteereinä tai pankkineiteinä. Nämä tehtävät eivät tuota paljoakaan henkisiä eivätkä materiaalisia arvoja. Yhtä hyvin niitä voisi hoitaa automaatti tai robotti, mikä onkin yleistyvä kehitystrendi. Naisia käytetään kuitenkin nykyään vielä paljon muun muassa sosiaalihallinnossa etuuskäsittelijöinä. Myös nämä tehtävät voisi hoitaa automaatti ilman henkilökohtaista asiakaspalvelusuhdetta, joka usein muuttuu kansalaisiin kohdistuvaksi tarkkailu- ja holhoussuhteeksi. Toisaalta tämä ongelma ei ole naisten omaa syytä, vaan se johtuu työelämän rakenteesta. Kun sosiaali- ja hallintosektoria paisutettiin, tehtäviin valittiin juuri sitä työvoimaa, jota oli vapautunut kotitalouksien piiristä.
 
Naiset ovat olleet syrjemmällä työelämästä myös sen biologisen tosiasian vuoksi, että vain naiset voivat tulla raskaiksi, ja luonto on säätänyt naisten velvollisuudeksi pienistä lapsista huolehtimisen, esimerkiksi imettämisen. Niin kauan kun naiset tekivät kotityöt ja miehet kävivät työssä perheen ulkopuolella, työttömyysongelmaa ei ollut. Ei ollut myöskään päivähoito-, vapaa-aika- eikä nuoriso-ongelmaa, joka johtuu lasten yksinäisyydestä tai liiallisesta sosiaalisuudesta, kun heitä retuutetaan tarhaan aamukuudelta ja haetaan pois samalla kellonlyömällä illalla. Työttömyyttä tuli, kun naiset irtautuivat kodin piiristä ja kansoittivat työpaikat 1970-luvulla. En tietenkään syytä työttömyyden lisääntymisestä naisia, mutta naisten halu olla monessa paikassa yhtä aikaa on luonut työelämään poissaolojen ja samanaikaisten osallistumishalujen ongelman.
 
Kun hallinto- ja kansliavirkoja joudutaan tulevaisuudessa lakkauttamaan, suuri määrä naisia on vaarassa jäädä työttömiksi. Toisaalta tämä ohjaa naisia hakeutumaan paremmin tuottaviin ja palkattuihin töihin. Vaikeutena tässä uudistumisessa onkin se, että perinteisistä naisammateista on vaikea päästä eroon, mikäli ei tunnusteta, kuinka tarpeettomia ja naisille itselleen vahingollisia nuo toimistotehtävät todella ovat. Myös naisliikkeen kannattaisi miettiä, onko naisille itselleen hyväksi toimia vain sihteerintehtävissä.
 
Miesten mahdollisuuksissa osallistua työelämään on parantamisen varaa aivan niin kuin naistenkin. Nykyajan yhteiskunnassa mies on alttiimpi ja uhanalaisempi kuin nainen. Naisilla ovat kautta aikojen olleet omat selviytymisstrategiansa kriisitilanteita varten. Sodat ja luonnonmullistukset kohdistuvat kaikkein raskaimmin juuri miehiin, joiden maailmaa ne kohtelevat kaltoin. Ihminen, joka taloudellisen katastrofin vuoksi tekee itsemurhan, on yleensä mies, sillä miestä sitoo hänen johtavaan asemaansa liittyvä vastuu. Nykyisen työelämän ja koulutusjärjestelmän suojeluksessa naiset ovat verrattain tehokkaasti turvassa. Kun lukioidenkin oppilaista noin 60 prosenttia on naisia ja Helsingin yliopiston tiedekunnat ovat yhtä lukuun ottamatta naisenemmistöisiä, naisilla ei pitäisi olla valittamista.
 
 
2. Feministit tasa-arvopörssissä
 
Naisliike on kamppaillut aktiivisesti naisten oikeuttamiseksi työelämässä. Väitteet naisten alistamisesta liittyvät historiaan. Nykyaikana feministit käyttävät valtaa valloittaessaan työpaikkoja pelkkään sukupuoleen vedoten sekä antamalla miehistä yksipuolisen kielteisen kuvan. Feministit ovat valitelleet esimerkiksi sitä, että yritysten johtajat ovat enimmäkseen miehiä. Kyseinen seikka on nähty naisten tasa-arvoa haittaavana, mutta juuri kukaan ei ole suostunut kysymään, miksi näin on ja mitä velvollisuuksia miesten toimintaan vastuullisissa tehtävissä sisältyy. Feministien julistuksissa miesten asemat on nähty pelkkinä etuina eikä sitoutumista vaativina velvollisuuksina. Useimmiten miehet kuitenkin uhrautuvat myös yritysmaailmassa naisten ja lasten vuoksi, aivan niin kuin haaksirikoissa ja sodissakin.
 
Yritysten johtoon on rekrytoitunut miehiä luonnollisen kehityksen tuloksena ilman, että valikoitumista olisi pyritty ohjailemaan muilla kuin liiketaloudellisilla perusteilla. Miehet eivät ole siis tuottaneet kyseistä tilannetta puuttumalla asioihin keinotekoisesti, politikoimalla tasa-arvolla tai vetoamalla sukupuoleen, saati että yrityksiä olisi tahallaan jaettu mies- tai naisvaltaisiin vain sen perusteella, ketkä niitä johtavat.
 
Feminismin korkokenkä on kuitenkin alkanut polkea miehiä myös liike-elämässä: esimerkiksi eräs suomalainen pankki toi vuonna 2008 markkinoille ”Top Women” ‑nimisen osakeindeksiobligaation, joka investoi yksinomaan naisten johtamiin yrityksiin. Yritys lausui tiedotteessaan, että ”naisten johtoasema nostaa yritysten oman pääoman tuottoastetta ja parantaa osakekurssin kehitystä”. Lisäksi tiedotteessa perusteltiin väitettä näin: ”Tähän voi olla useita mahdollisia selityksiä: naiset tekevät valtaosan perheiden ostopäätöksistä, ja naisten johtamat yritykset ovat hyviä tunnistamaan asiakkaiden tarpeet.”
 
Todellisuudessa pääoman tuottoaste ja osakekurssi eivät nouse välttämättä siitä syystä kuin pankki omiin oletuksiinsa tukeutuen väittää, eli että naisten johtamat yritykset olisivat ”hyviä tunnistamaan asiakkaiden tarpeet”. Naisjohtoisten yritysten oletettuun menestymiseen voi olla muitakin selityksiä. Asiaahan ei ollut tutkittu mitenkään, vaan käsityksen takana olivat vain mielipiteet sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan vetämä tarkoitushakuinen ”Naiset huipulle” ‑hanke. Vastaväite voisi kuulua esimerkiksi näin: naisjohtoisten yritysten kannattavuus kasvaa, koska naiset hallitsevat yhteiskuntamme matriarkaalisimpia yksiköitä eli perheitä ja tekevät niissä puolueellisia kulutuspäätöksiä naisjohtoisten yritysten hyväksi.
 
Yksi hyvin todennäköinen selitys naisjohtoisten yritysten väitettyyn tuottoisuuteen onkin naisten oma vallankäyttö ja puolueellisuus: naiset suosivat kuluttajina naisvetoisia yrityksiä pelkästään syrjiäkseen sukupuolensa perusteella miehiä ja kasatakseen taloudellisia tuloksia oman sukupuolensa hyväksi. Ilmiö on samanlainen kuin poliittisissa vaaleissa, joissa naiset ja feministit äänestävät toisia naisia. Mikäli naiset ovat omaksi edukseen puolueellisia mutta miehet eivät, tilanne keikahtaa aikaa myöten niin, että naiset kaappaavat määrällisen ylivallan – eivät ainoastaan koulumaailmassa, yliopistoissa, politiikassa ja hallinnossa – vaan myös yrityksissä ja talouselämässä. Kun miehiltä vastaava puolueellisuus on kielletty ja sitä pidetään ”sovinismina”, miehet joutuvat ennen pitkää väistymään, ja kultaiset kuohitsijat ulottavat vallan kouransa firmojen hallituksissa istuvien miesten palleille. Haluaisinpa nähdä, minkälaisen porun feministit nostaisivat, jos miehet julistaisivat tuovansa markkinoille sijoitusrahaston, joka investoi ainoastaan ”sellaisiin yrityksiin, joiden johdossa on miehiä”.
 
Entä miksi naisjohtoiset yritykset voisivat tuottaa paremmin kuin miesten johtamat, jos edellä esitetty perustelu ”naisten herkkyydestä tunnistaa markkinoiden tarpeet” todetaan puolueellisesti johdetuksi sekä todistamattomaksi ja jätetään sillä perusteella laskuista pois? Vastaus on edellä mainittu: siksi, että naiset ostavat naisilta. Samalla esiin piirtyy myös ongelma: mikäli naiset tekevät ostopäätöksiä naisvetoisten yritysten hyväksi muilla kuin tuotteiden tai palvelujen todelliseen kilpailukykyyn liittyvillä perusteilla, he tulevat sahanneiksi omaa oksaansa. He siis ostavat naisjohtoisten firmojen tuotteita jopa taloudelliseksi tappiokseen, kunhan voivat tukea siten feminismiä ja miehiin kohdistettavaa sukupuolista syrjintää.
 
Sellaisella trendillä on lyhyet jäljet, sillä yritysten menestys ei perustu tällöin tuotteiden todelliseen kilpailukykyyn, eikä se niin muodoin anna näyttöä yrityksen tai naisjohdon todellisesta osaamisesta. Ennen pitkää sekä kuluttaja että firma lentävät tyhjän päällä, ja osakekurssin nousu paljastuu pelkäksi keinotekoisen suosimisen tuloksena tuotetuksi kuplaksi.
 
Naisten suosiminen saattaa tietysti kestää pitkäänkin, jos ja kun naislaumat liittoutuvat kyseisen ajattelutavan taakse. Silloin naiseus mielletään osaksi yritysten brändiä samaan tapaan kuin miesten viriiliys miellettiin osaksi sirpistä ja vasarasta koostuvaa embleemiä, jonka takana oli Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön fertiliteetti: ydinpommit ja Stalinin urut. Voi olla, että myös osaa heteromiehistä pillubrändillä ratsastus miellyttää, ja naiseus menee hyvin kaupaksi. Siksi asiassa käynee niin kuin politiikassakin: kaikki naiset äänestävät naisia, aivan kuten sukupuolisyrjinnälle immuunit tai syrjintäsyytösten edessä halvaannutetut miehetkin. Näin naiset valloittavat enemmistön kaikkien pöytien ympäriltä.
 
Edellä käsitelty esimerkkitapaus paljastaa, kuinka feministinaiset opettelevat miehisenä pidetyn maailman pelisääntöjä osatakseen pelata vaikutusvaltaisilla taloudellisilla tasoilla. Valtaan päästyään he eivät kuitenkaan muista olleensa hallittuja vaan siirtyvät hallitsijoiden rooliin, mikä kertoo vallankäytön olleen heidän alkuperäinen tavoitteensakin. Se, että he ryhtyvät hallitsevan eliitin (tai oikeastaan alamaailman) jäseniksi, merkitsee todellisuudessa alistumista ja sopeutumista vallan kokonaisilmiöön eikä työn tekemistä valta-asetelmien purkamiseksi.
 
Jotta naisten asema työelämässä muodostuisi reiluksi, heidän kannattaisi kilpailuttaa omat taitonsa avoimesti eikä yrittää suosia omaa sukupuoltaan keinotekoisesti. Vasta tämä merkitsisi todellisen tasa-arvopörssin avaamista ja siirtäisi sukupuolten tasa-arvon markkinatalouteen.
 
 
3. Naisten ja miesten erot
 
Naisten asemaan työelämässä liittyy myös sosiaalisia ongelmia, mutta niistä ei pitäisi syyttää miehiä, kuten feministit tekevät. Feministienkin pitäisi tunnustaa, että ongelmat johtuvat työelämän omasta olemuksesta ja että niitä voidaan korjata vain yhteistoiminnalla. Naisia tietenkin alistetaan ideologisesti: homojen ja muiden vähemmistöjen tavoin naiset ovat kelvanneet työelämään, kunhan tehtäviin ei ole liittynyt arvovalintoja tai periaatteellisten mielipiteiden muodostamista. En siis väitä, että naiset eivät olisi kärsineet mielipidesyrjinnästä, mutta kylläkin, että feministisen liikkeen tapa hoitaa asioita on väärä. Yhden avaimen ongelmaan tarjoaisi miesten ja naisten todellisten erojen tunnustaminen. Fyysiset ja biologiset erot kanavoituvat arvomaailmojen eroiksi, jotka täytyisi myöntää. Naisille luovutettuun työhön ei ole useinkaan liittynyt arvovalintojen tekoa. On samantekevää, kuka kokoaa matkapuhelimia, hoitaa potilaita tai siivoaa. Sen sijaan naisilla ei näytä olevan sijaa tehtävissä, joissa käytetään periaatteellista valtaa. Esimerkeiksi sopivat vaikkapa kirkon piispanvirat. Varsinaiseen päätöksentekoon liittyvät tehtävät ovat ja pysyvät (hetero)miesten hallussa.
 
Entä mistä vaikutelma naisten epäpätevyydestä loppujen lopuksi johtuu? Tähän kysymykseen vastattaessa arvo-, merkitys- ja symboliuniversumin käsitteet tulevat tärkeiksi. Naiset näyttävät epäpäteviltä siksi, että naisten arvomaailma ja heidän asettamansa tärkeysjärjestykset ovat erilaisia kuin miesten. Koko talous-, yhteiskunta- ja poliittinen järjestyksemme on miesten rakentama ja perustuu miesten arvoille. Myös nainen voi oppia miehisen tavan hoitaa asioita, jolloin sanotaan, että hänelle kasvavat munat. Naiset oppivat miehiksi varsin tehokkaasti, ja heistä tulee usein miehiä kovempia vallankäyttäjiä. Kun katselee ilmiöitä ulkopuolelta, niiden olemuksen näkee selvemmin, jolloin roolitkin on helpompi opiskella. Naisista tulee siis hyviä miehiä.
 
Jako miesten töihin ja naisten puuhiin seuraa suoraan sukupuolijaosta. Niinpä sukupuolten sotaa ei voida ratkaista sukupuolijakoa kiistämällä vaan sitä tulkitsemalla. Naisten ja miesten koko merkityskonstituutio on kehollisista ja kokemuksellisista syistä erilainen. Kielen ja arvomaailman merkitykset opitaan kokemuksellisesti. Kun keholliset kokemusmaailmat ovat erilaiset, miehet voivat ymmärtää toisiaan paremmin omaan sukupuoleensa liittyvän merkitysmaailman sisällä, naiset omansa.
 
Tästä seikasta johtuu, että miehet ja naiset eriytyvät omiin juorukerhoihinsa työpaikoilla. Miehet sulkeutuvat omiin piireihinsä ja päättävät asioista saunassa, jonne naisilla ei ole asiaa kuin heteroseksuaalisen valtakulttuurin objekteina. Toisaalta naiset voivat käyttää tilannetta myös hyväkseen ja kiristää miehiltä myönnytyksiä seksuaalisten sulojensa panttauksella. Vaikka naiset ovat yleensä verraten tervetulleita miesten saunaan, miehet eivät ole jostakin syystä yhtä tervetulleita naisten saunaan. Tämä lienee osa heteronaisten harjoittamaa erotiikan torjuntaa ja seksuaalista estoisuutta, jota he käyttävät hyväkseen säädelläkseen heteromiesten luontaista seksinnälkää ja tarpeidentyydytystä. Takana on traaginen tosiasia: naisen ja miehen biologisperäinen ja henkinen tyydytysrakenne ovat erilaisia, eivätkä nainen ja mies voi sen vuoksi kohdata kovin luontevasti.
 
Eriytyminen sukupuolen mukaan ei ole tyypillistä vain firmoille vaan myös julkiselle hallinnolle ja yliopistoille. Myös yliopistoissa ja korkeakouluissa, joissa ymmärtämisen ehdot ovat jatkuvasti koetuksella, naiset ja miehet hakeutuvat omiin porukkoihinsa. Naiset haalivat tutkimusprojekteihinsa pääasiassa toisia naisia. Miehet puolestaan kokoavat tiiminsä toisista miehistä, joiden kanssa he katsovat tulevansa toimeen. Naisten koetaan sekoittavan. Arvo-, merkitys- ja symbolimaailmat ovat erilaiset.
 
Entä onko tämä kuilu moraalisesti hyväksyttävä, paheksuttava vai arvoneutraali asia? Ainakin se näyttää olevan tosiasia, josta seuraa tärkeitä tuloksia. Niistä ensimmäinen on se, että mikäli naisia sijoitetaan nykyistä enemmän miesten maailmaan, yhä useamman pultin pitää pettää ja liitoksen romahtaa. Miesten rakentama maailma ei toimi naisten johtamana. Toinen tärkeä piirre on se, että jos naiset toimisivat työelämässä omina itsenään, seurauksena olisi naisten vallankumous. Naisten avoin ja täysin omaehtoinen esiintulo merkitsisi miesten asettamien arvopäämäärien kyseenalaistamista, poliittisten rakenteiden romuttamista ja taloudellisen vallan jakamista uudestaan. Siihen voisivat liittyä erektiota symboloivan jatkuvan kasvun kiistäminen sekä miesprostituoitujen määrän lisääntyminen. Peniksen jatkeena tunnettu auto menettäisi merkitystään työelämään sijoittumisen vertauskuvana. Armeijan käyminen ei ratkaisisi paikan löytymistä työelämässä. Asiat olisivat lopulta niin kuin koomikkoryhmä Mankeli kuvaili sketsissään naisten hallitsemasta yrityksestä, ”Woman Powerista”: reskontran vastuumies kertoo kotioloistaan ja yrityksen toinen jäljellä oleva mies eturauhastulehduksestaan. Tämä ei kuitenkaan liene kaikkien yhteinen ihanne. Niinpä en kannatakaan eri sukupuolten keinotekoista sovittamista toistensa rooleihin. Pahimmillaan se merkitsisi kaaosta ja yhteiskunnallisen tehokkuuden laskua.
 
Edellä esittämäni sukupuolijako on työelämän fakta. Monikaan ei uskalla sanoa sitä suoraan, koska ihmiset eivät luota kuulijoidensa arvostelukykyyn vaan pelkäävät naisliikkeen tuomiota, jonka mukaisesti käsityskantaa pidettäisiin ”seksistisenä”, ”stereotyyppisenä” tai ”rasistisena”. On kuitenkin parempi sanoa asiat suoraan kuin vetäytyä valheellisuuteen. Työelämää leimaa sukupuolten kuilu. Yksi mahdollisuus muuttaa asiantilaa voisi olla se, että naiset perustaisivat kokonaan omia yhdyskuntiaan, jotka toimisivat alun alkaen naisten määrittämillä perusteilla. Tällaisia ovat esimerkiksi sotilaskotiyhdistykset ja Marttaliitto. Ne ovat esimerkkejä siitä, kuinka naisten organisaatiot toimivat ja hyödyttävät koko yhteiskuntaa. Sukupuolten välinen ero pitäisi myöntää yhteiskunnalliseksi ja työelämän rakenteita erottavaksi tosiasiaksi ja pyrkiä siltä pohjalta kehittämään miesten ja naisten toimintatapoja ja organisaatioita.
 
Epäilemättä yhteistoimintakin on mahdollista, mutta se vaatii naisten sopeutumista miesten yhteiskuntaan, mistä on saatu esimerkkejä naisten osallistuessa maanpuolustuksen. Tämä yhteensovittaminen ei ole kuitenkaan välttämättä yhteiskunnan kokonaisedun mukaista. Joillakin aloilla saattaa olla tarpeen, että tehtäviä hoitavat joko naiset tai miehet. Eristäytymistä omalle saarelle voidaan pitää merkkinä ympäristön kielteisestä asennoitumisesta, mutta myös tiettyjen toimialojen keinotekoisesta yhteensovittamisesta aiheutuu niin paljon kitkaa, että se kumoaa koituvan hyödyn.
 
Sukupuolierossa sinänsä ei ole mitään arvostelmista. Sen sijaan naisliikkeen pyrkimys edetä tasa-arvoon vain sukupuolieron merkitystä vähättelemällä tai sukupuolieroa kiistämällä on osoittautunut huonoksi kiertotieksi. Kun tasa-arvoa on koetettu luoda kiistämällä koko sukupuoliero, uhanalaisiksi ovat joutuneet yhtä hyvin naiset kuin miehetkin. Kaksiarvoinen sukupuoliero on todellisuudessa jäänyt voimaan postmodernistien loitsulauseidenkin jälkeen. Se pysyy voimassa mitä ilmeisimmin myös tulevaisuudessa.
 
En puolusta naisten rynnäkköä työpaikkoihin, kouluihin tai yliopistoihin, sillä ne ovat jo suureksi osaksi heidän vallassaan. Sen sijaan pidän tärkeänä, että sukupuolten erot myönnettäisiin työelämässä, sillä vain sitä kautta voitaisiin ymmärtää naisten ja miesten ajattelu- ja toimintatapojen eroja ja päästä myös miehiä koskevaan tasa-arvoon naisvaltaisissa ammateissa. Suomalaista miestä kehutaan aivan liian vähän.
 
 
4. Feministien kiero tiedepolitiikka
 
Feministien ongelmana on, että he kiistävät naisten ja miesten fyysiset ja psyykkiset erot. Varsinkin niin sanotut queer-teoreetikot ja postmodernistit pyrkivät luomaan tasa-arvoa edellä arvostelemani samanlaisuuden oletuksen varaan. He kieltävät sukupuolieron kaksiarvoisuuden ja painottavat, että kaikki ovat ihan samanlaisia. Joissakin tapauksissa he kaivavat kuiluja väittäen, että erot eri ihmisten välillä estävät kaiken yhteisymmärryksen kertakaikkisesti ja lopullisesti ja ettei mikään yhteisymmärrys ole mahdollista. Myöskään tämä näkemys ei ole perusteltu, vaan erot ovat pelkästään suhteellisia, eivät absoluuttisia.
 
Todellisuudessa naisten ja miesten olemuserot vaikuttavat siihen, miten he soveltuvat eri ammatteihin ja miten he suoriutuvat työssä. Esimerkiksi palomiehet ovat yleensä miehiä, koska työ on fyysisesti vaativaa ja koska miehet ovat keskimäärin fyysisesti vahvempia. Siksi olisi väärin sensuroida palomiehen ammattinimikettäkään sillä perusteella, että se on ”seksistinen”, kuten feministinen liike näkee. On kelvotonta, jos totuutta pitää ryhtyä kieltämään anonyymeillä kiertoilmaisuilla, joiden tuloksena kaikkia sanotaan lopulta ”henkilöiksi”. Euroopan unionin parlamentissa feministit ovat vieneet sukupuolieron kiistämisen niin pitkälle, että heidän lobbauksensa vuoksi parlamentti kielsi jo jäsentensä kutsumisen herroiksi tai rouviksikin! Ilmeisesti myöskään tenoria tai sopraanoa ei saisi enää kutsua kyseisillä ammattinimikkeillä, vaikka heidän roolinsa ovat väistämättä sukupuolisidonnaisia.
 
Miesten ja naisten sukupuolierolla saattaa olla merkitystä myös muissa kuin fyysisissä ammateissa. Harvardin yliopiston rehtori Lawrence Summers esitti vuonna 2005 eräässä tieteellisessä konferenssissa väitteen, että synnynnäiset biologiset erot saattavat selittää sitä, miksi luonnontieteissä on enemmän miehiä kuin naisia ja miksi miehet pärjäävät naisia paremmin. Tarkalleen ottaen hän sanoi, että ”korkealla tasolla kykyjen erilainen käytettävyys [the different availability of aptitude at the high end]” saattaa johtua siitä, että ihmisillä ”on sisäisiä kykyjä ja kykyjen välillä vallitsevaa vaihtelua [there are issues of intrinsic aptitude, and particularly of the variability of aptitude]”. Taloustieteilijänä hän kumosi lisäksi käsityksiä, joiden mukaan naisten heikompi edustus luonnontieteissä johtuisi vain naisten sosiaalisesta tai taloudellisesta asemasta.
 
Tulos oli, että feministit pakottivat Summersin eroamaan rehtorinvirasta heti seuraavana vuonna, ja The Independent ‑lehti arvioi, että lausunto maksoi Summersille – entiselle Bill Clintonin ajan valtiovarainministerille – paikan Barack Obaman hallituksessa. Feminismi on tehnyt myös tieteestä pelkkää politiikkaa, jonka tuloksena ihmisten täytyy vaalia korrektiutta ja pelätä menettävänsä virkoja. Entäpä, jos Summersin monilla varauksilla varmisteltu ja kritiikkiä varten puskuroitu väite sisälsikin vain tieteellisiä tosiasioita? Feministit eivät ottaneet hänen perustelujaan kuuleviin korviinsa, vaan nirppanokkaisimmat heistä marssivat ulos seminaaritilaisuudesta massachusettsilaisen biologin, Nancy Hopkinsin, johdolla sekä syyttivät Summersia kokoustauolla ”seksismistä”.
 
Feministit katsovat, että työelämässä ja koulutuksessa oleviin eroihin on syynä aina vain syrjintä, ja he pitävät itseisarvona, että naisia ja miehiä on kaikilla aloilla yhtä paljon. Näin ovat syntyneet sukupuolikiintiöt, joiden tuloksena esimerkiksi Suomen hallitus ja Suomen Akatemian toimikunnat jakavat tuolinsa tasan naisten ja miesten kesken. Myöskään 40 prosentin vähimmäiskiintiöt eivät ole useimmissa tapauksissa perusteltuja, sillä työelämän omalta kannalta olennaista ei ole tuijottaa sukupuoleen vaan maksimoida eri alojen tehokkuutta.
 
Poikkeuksena ovat ne alat, joilla sukupuoli on työn, esimerkiksi rooleihin samastumisen, väline – niin kuin opettajan toimessa. Vähemmistökiintiöt on kuitenkin poistettu naisvaltaisilta aloilta, kuten opettajankoulutuksesta, mutta ne on jätetty voimaan miesvaltaisille aloille syrjinnän merkeiksi. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa luokanopettajaksi opiskelemaan valittiin peräti 85,1 prosenttia naisia heti sukupuolikiintiöiden poistamisen jälkeen. Tässä ei olisi arvostelemista, jos lopputulos vastaisi opiskelemaan haluavien tahtoa, mikäli työmarkkinat tarvitsisivat etupäässä naisia ja mikäli naiset ovat todellakin kiinnostuneempia luokanopettajan ammatista kuin miehet. Yhdellekään näistä puolusteluista ei voida löytää näyttöä. Ongelman muodostaa lisäksi se, että sukupuolikiintiöitä sovelletaan edelleenkin aloilla, jotka muutoin muodostuisivat vapaan ja luonnollisen valikoitumisen pohjalta miesenemmistöisiksi.
 
Sukupuolikiintiöt vääristävät tilannetta myös siksi, että ne nostavat ihmisiä virkoihin pätevyyksien ohi. Esimerkiksi Suomessa naisten on helpompi saavuttaa ministerinvirka kuin miesten. Miehet ovat poliitikkoina keskimäärin ansioituneempia, ja siksi naisten nostaminen ministerinvirkoihin miesten ohi kohtelee kaltoin miessukupuolta. Todellinen tasa-arvohan toteutuisi, jos ansiot ratkaisivat eikä sukupuoli vaikuttaisi. Sen sijaan tie naisministeriksi on paljon lyhyempi kuin miesministeriksi, ja naiskiintiöiden täytteeksi on usein vaikea löytää henkilöitä, jotka voitaisiin nimittää miesten ohi edes jokseenkin uskottavilla syillä. Sama sukupuolella politikoimisen ongelma kohdataan Suomen Akatemian virkojen täytöissä ja professorinvirkojen täytöissä, vaikka professorinvirkoja ei olekaan toistaiseksi kiintiöity sukupuolen mukaan.
 
Työelämän sukupuolijaot johtuvat yleensä sukupuolten erilaisesta soveltuvuudesta eri tehtäviin, ja juuri tämän seurauksena tehtäviä hoitamaan on alun perin palkattu tiettyä sukupuolta olevat henkilöt. Sukupuolten erilaiset voimasuhteet eivät siis ole seuranneet syrjinnästä eivätkä pahasta tahdosta vaan työelämän ja työtehtävien omasta olemuksesta.
 
Naisliikkeen politikointi lyö korvalle tieteellistä totuuden tavoittelua ja tiedonmuodostusta. Feministien premissinä on usein oletus, että naisia väistämättä sorretaan, toisin sanoen ”tutkimuksen tulos” on päätetty etukäteen, ja sitten on vain kerätty todistusaineistoa tukemaan tätä väitettä. Sen sijaan tieteellinen tutkimus lähtee hypoteesista, joka on ainakin periaatteessa testattavissa. Sitten etsitään todisteita hypoteesin puolesta ja pohditaan mahdollisia vastatodisteita. Jos hypoteesin tueksi ei löydy todisteita, se hylätään. Tutkimus julkaistaan ja se alistetaan kritiikille. Leimallista on, että feministit ovat ummistaneet korvansa feminismin omaa teorianmuodostusta korjaavalta kritiikiltä, ja he pitävät palautetta ”sovinismina” tai ”rasismina”, mikä ei todista ainakaan päättelyn eikä asiallisen keskustelun taidosta.
 
Kuten jo edellä totesin, tasa-arvo ei ole itseisarvo, eikä sitä pidä pyrkiä toteuttamaan kaikilla alueilla. Miten esimerkiksi kissojen ja koirien tasa-arvo toteutuisi? Mahdollisuuksien tasa-arvo on kannatettavaa, mutta ei samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvo. Mahdollisuuksien tasa-arvo tarkoittaa käytännössä sitä, että (1) kaikkia ihmisiä pidetään tasa-arvoisina lain edessä, (2) kaikilla on yhtäläinen oikeus elämään, (3) kaikilla on yhtäläinen oikeus saada koulutusta, terveyspalveluja ja sosiaaliturvaa, (4) kaikilla kansalaisilla on yhdenvertainen oikeus vaikuttaa politiikassa, (5) kaikilla on samanlainen vastuu itsestään ja toisista ihmisistä ja (6) kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet taloudelliseen toimintaan sekä onnellisuuden tavoitteluun rehellisen kilpailun kautta. Sen sijaan feministit jaksavat vertailla omenoita appelsiineihin. Feminismi onkin eräänlainen nykyaikainen rasismin muoto: ihmisiä ei arvioida yksilöinä vaan heidän sukupuolensa mukaan. Paljon mielekkäämpää olisi arvioida yksilöitä sellaisten ominaisuuksien suhteen, jotka ovat merkityksellisiä ja vertailukelpoisia kaikkien toimintaan tai työtehtävään liittyvien tekijöiden kannalta.
 
 
5. Miehet alipalkattuina
 
Feminismin tuottamat pulmat tulevat selvästi näkyviin palkkapolitiikassa. Feministit ovat toistuvasti syyttäneet, että naiset saavat huonompaa palkkaa kuin miehet. Heidän useasti esittämänsä väite on, että naisen euro on 80 senttiä (siitä siis puuttuisivat ne tarpeelliset 20 cm). Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkijat Ossi Korkeamäki ja Tomi Kyyrä ovat kuitenkin kumonneet tämän kliseen. He huomauttavat, että kyseisissä arvioissa on verrattu eri aloja keskenään, kun pitäisi verrata samalla alalla toimivia miehiä ja naisia. Näin laskettuna ero kaventuu 4 senttiin, ja sekin saattaa selittyä ”sukupuolisidonnaisilla eroilla työpanoksessa”. Kun huomioon otetaan lisäksi miesten sitoutuminen ja uhrautuminen työelämässä sekä heidän keskimäärin pitemmät työpäivänsä, palkkaerot poistuvat lähes kokonaan. Jos verrataan kokonaistuloja suhteessa työaikaan, palkkasyrjinnän uhreiksi osoittautuvat miehet.
 
Tilastotutkija Pauli Sumanen on osoittanut kirjassaan Valhe, emävalhe, ”naisen euro on 80 senttiä” (2009), että viralliset tilastot on laadittu tarkoitushakuisesti naisia suosiviksi, sillä niissä vertailujen lähtökohtana on pidetty ansiotasoa eikä palkkatasoa. Ansiotaso tarkoittaa tietyn ajankohdan bruttoansioita. Palkkataso puolestaan tarkoittaa palkan määrää samanlaista yhteisverrannollista työaikayksikköä kohti. Tilastokeskuksen tulo- ja varallisuustilaston 2006 mukaan naisten ansiotulot valtionverotuksessa ilman pääomatuloja olivat 40 256 miljoonaa euroa ja miesten 51 935 miljoonaa euroa. Näin ollen naiset näyttäisivät saaneen ansiotuloja 77,5 prosenttia siitä, mitä miehet saivat. Vertailu jätetäänkin useimmiten tähän. Analyysia on kuitenkin syytä jatkaa. Jos esiin kaivetaan Tilastokeskuksen julkaisu Sukupuolten tasa-arvo – Naiset ja miehet Suomessa 2007, voidaan havaita, että Tilastokeskuksen tekemän työvoimatutkimuksen mukaan miesten ja naisten tekemät työtunnit Suomessa vuonna 2006 olivat: naiset 1772,7 miljoonaa tuntia ja miehet 2282,4 miljoonaa tuntia. Naiset tekivät siis 77,7 prosenttia siitä tuntimäärästä, jonka miehet tekivät. Kun ansiotulot jaetaan työtuntien määrällä, saadaan keskituntipalkka, joka naisilla oli 22,71 euroa ja miehillä 22,75 euroa. Kun miesten tekemään työhön lisätään miehiltä vaadittu lähes ilmainen maanpuolustustyö, miesten keskituntiansioksi saadaan 22,21 euroa, joka on 50 senttiä vähemmän kuin naisilla! Paremmin palkatuiksi osoittautuvat siis naiset, ja niinpä väite, jonka mukaan naisten eurosta puuttuisi jotakin, voidaan ymmärtää enintään symboliseksi kateuden ilmaisuksi miehiä kohtaan, mutta taloudellista tosiasiapohjaa sillä ei ole.
 
Väitteet naisten heikommasta palkkauksesta ovatkin vain yksi osa feministien lietsomaa sukupuolten sotaa. Edellä esitettyä laskemaa vastaan voidaan kenties huomauttaa, että siinä ei oteta huomioon työn laatua vaan ainoastaan palkkauksen ja tuntien määrä. Mikäli huomioon otetaan myös työn laatu eli se, millaista työtä naiset ja miehet tekevät tuon likipitäen saman keskimääräisen tuntipalkkansa vastineeksi, saadaan tulos, joka on miehille raskaasti tappiollinen. Keskituntiansiot ovat sekä naisilla että miehillä lähes samat, vaikka miehet tekevät laadullisesti keskimäärin vaativampaa työtä kuin naiset. Väittäähän naisliike itsekin, että miehet toimivat paljon korkeampitasoisissa tehtävissä kuin naiset. Ja silti miesten ja naisten keskimääräisiksi tuntipalkoiksi asettuu kaikki alat huomioon ottaen lähes sama. Tämä on mahdollista vain, jos miehet saavat työn vaativuus huomioon ottaen keskimäärin huonompaa palkkaa kuin naiset.
 
Naisliikettä suosivassa tutkimuksessa työn vaativuustasosta pyritäänkin vaikenemaan, jotta miesten alipalkkaus ei paljastuisi. Virheellistä tutkimusta on tehty esimerkiksi niin, että on verrattu lentokapteenien (joista suurin osa on miehiä) ja lentoemäntien (joista suurin osa on naisia) palkkausta. Kun lentokapteeneilla on parempi palkka kuin lentoemännillä, on päätelty, että miehet saavat parempaa palkkaa kuin naiset, että tasa-arvo ei toteudu ja että naisten ja miesten erilainen keskiarvopalkka on väärin. Luotettavan tutkimustuloksen saamiseksi olisi pitänyt vertailla naisten ja miesten palkkoja samojen ammattien sisällä, jossa ne ovat samat. Toimiessaan lentokapteenina nainen saa kokemus ja erilaiset lisät huomioon ottaen samaa palkkaa kuin mieskin. Samoin naiset ja miehet saavat toimittajan työstä täsmälleen samaa palkkaa Yleisradiossa. Naisten ja miesten keskiarvopalkkojen vertailu alasta riippumatta onkin harhaanjohtavaa ja tyypillistä iltapäivälehtijournalismille, jolla feministit kiihottavat toisia naisia tarttumaan aseisiin miehiä vastaan. Se, että naiset voivat saada esimerkiksi lentoyhtiöissä kaikki ammatit huomioon ottaen miehiä keskimäärin alempaa palkkaa, ei johdu ihmisten sukupuolesta vaan siitä, että eri ammateissa todellakin maksetaan erilaista palkkaa. Se taas perustuu muun muassa työvoiman saatavuuteen, vaadittavaan koulutukseen ja työtehtävien tuottavuuteen, ei sukupuoleen. Eri tavoin palkattuihin ammatteihin ihmiset puolestaan hakeutuvat oman vapaan valintansa ja heidän ominaisuuksiinsa perustuvan puolueettoman karsinnan mukaan (pois lukien naisia suosivat kiintiöt aloilla, joilla naiset ovat vähemmistönä, ja vastaavien puuttuminen miehiltä).
 
Väite naisten palkkasyrjinnästä on paradoksi siksi, että jos naisilla on hiemankin alempi palkka, se tekee naisista työnantajien kannalta houkuttelevampia ja antaa siten naisille etua työpaikkojen täytössä. Koska työnantajat eivät voi lakien vuoksi palkkasyrjiä naisia, on pääteltävä, että myymällä työvoimaansa omasta aloitteestaan miehiä edullisemmin naiset tulevat syrjineiksi miehiä. Kun naiset tätä kautta työllistyvät miehiä paremmin, sukupuolisidonnaiset erot kokonaisansiotasossa poistuvat, ja pitkällä aikavälillä naiset paljastuvat miehiä parempituloisiksi. Ei olekaan ihme, miksi suurin yksittäinen syrjäytyneiden ryhmä Suomessa on yksinäiset miehet.
 
Myös yksilökohtaiset erot ovat merkittävämpiä kuin sukupuoliryhmien erot varsinkin sopimuspalkatuilla ja tulospalkatuilla aloilla. Ei ole reilua valittaa palkkaeroista, jos tietty työntekijä on tehokas ja tekee viikon työt kahdessa päivässä yhtä laadukkaasti kuin toinen työntekijä kahdessa viikossa. Sen sijaan on oikeudenmukaista maksaa samaa palkkaa jokaista tehtyä tuotantoyksikköä kohti. Kokonaan toinen kysymys on se, onko reilua, että ihmiset ovat tehokkuuksiltaan erilaisia. Se taas on yhteiskunnallinen tosiasia, ja mikäli sopimuspohjaiset järjestelyt eivät miellytä, työntekijä voi aina vaihtaa sellaiseen työpaikkaan tai sellaiselle alalle, jolla maksetaan taulukkopalkkaa tuntien mukaan riippumatta työpanoksesta.
 
 
6. Feministien itkunaihe: äitiys
 
Feministien eräs parkumisen aihe yliopistollisten virkojen jaon ja palkkauksen ohella on nuorten naisten vaikeus saada vakituista työtä. Työnantaja, joka välttelee nuorten naisten palkkaamista, on harvoin kuitenkaan naisvastainen. Todennäköisempää on, että mahdollisimman suurta liikevoittoa ja hyötysuhdetta tavoitteleva työnantaja ei haluaisi maksaa työntekijänsä äitiydestä koituvia kuluja ja palkata hänen tilalleen sijaista. Lisäksi työnantajat arvostavat työntekijöidensä kykyä sitoutua töihinsä yhtäjaksoisesti eivätkä katso poissaoloja hyvällä. Juuri tämän takia esimerkiksi parturikampaamot eivät palkkaa mielellään ketään vakituiseen työsuhteeseen vaan pestaavat palveluyrittäjiä tai myyvät tuolipaikkoja, jolloin jokainen tulokas toimii itsenäisenä yrittäjänä jakaen kiinteät kustannukset ja asiakkaat muiden kanssa. Palveluyrittäjät eivät pääse osallisiksi työnantajan sosiaalisesta huolenpidosta, mutta toisaalta tässä toteutuu palkkauksen tasa-arvo tehokkuuden suhteen. Olisi myös kohtuutonta edellyttää työnantajilta yksipuolista vastuunottoa työntekijöistä tai syyttää yrittäjiä naisvihasta.
 
Tietenkin myös miehet pitävät vanhempainvapaita, mutta menetettyjä työpäiviä koituu vähemmän. Sen sijaan äitiyden mahdollisuus ja siitä seuraavat velvollisuudet ovat luonnon naisille sanelemia asioita. Työelämä puolestaan vaatii tehokkuutta. Naiset ilmoittavat usein äitiyslomalle jäämisestä heti vakituisen työpaikan saatuaan, eikä äidiksi aikomattomienkaan naisten työnsaantia edistä se, että työnantajat eivät saa tiedustella lastenhankintasuunnitelmia naisilta suoraan. Siksi työnantajat yksinkertaisesti varovat palkkaamasta naisia. Naisten tehtäväksi jää valita, tavoittelevatko he uraa vai synnyttävätkö he lapsia. On muistettava, että myös äidin rooli on kunnioitettava, eikä työelämästä sivuun jääminen sillä perusteella ole kielteinen asia. Naisten pitäisi vain hyväksyä klassisen logiikan tosiasia: ihminen ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.
 
Naisten synnyttäjänominaisuuteen ja äidinrooliin liittyviin ongelmiin on lähinnä kaksi hypoteettista ratkaisua. Ensinnäkin (1) työnantajien voitaisiin antaa syrjiä naisia avoimesti sillä perusteella, että naiset jäävät äitiyslomalle. Tällöin työnantajat pitäisi tosin velvoittaa ilmoittamaan kyseisestä politiikasta asiakkailleen ja muille sidosryhmilleen, jolloin näillä olisi mahdollisuus esimerkiksi boikotoida kyseistä työnantajaa. Ongelmana on, että syntyvyys varsinkin korkeasti koulutettujen ja palkattujen naisten keskuudessa laskisi, sillä juuri heidän tapauksessaan äitiyslomalla oleskelu on tulonmenetyksen vuoksi epäedullisinta sekä työnantajille että työntekijöille itselleen. Toinen (2) vaihtoehto olisi, että työnantajien ei tarvitsisi kantaa naisten äitiydestä mitään kustannuksia vaan kaikki pantaisiin valtion maksettavaksi. Ongelmaksi tulisi tällöin se, että lapsiperheen perustamiseen liittyvät kulut siirrettäisiin veroina myös niiden ihmisten riesaksi, jotka eivät ole osallisia toisten ihmisten lastenhankintaan. Tätä vaihtoehtoa voitaisiin kuitenkin puoltaa sillä, että väestön ja työvoiman uusintamisesta on hyötyä koko yhteiskunnalle.
 
On tosin vaikea sanoa, kumpi malli edellä esitetyistä ääriratkaisuista olisi ehdottomasti parempi. Vertailun kautta kuitenkin valottuu, että nykyään Suomessa eletään eräänlaisessa kompromissitilanteessa, ja lapsia tekevien ihmisten odotetaan ottavan kohtuullisesti vastuuta omasta perhesuunnittelustaan. Vaikka tämä käytäntö ei ole kaikkien kannalta mahdollisimman hyvä, sitä voidaan puoltaa, sillä se ei ole myöskään kenenkään kannalta äärimmäisen huono.
 
Naisten ja lasten asema ei ole pelkkää elämänuskoa, kukkeutta ja äitiyden ihanuutta säteilevä asia. Feministinen liike käyttää tätä nykyä lapsia hyväkseen omia etuja kerjätessään ja heikentäessään isien oikeutta lapsiin. Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen artikkelikokoelmaan Mies vailla tasa-arvoa kirjoittanut sosiaalityöntekijä Timo Kitunen on tuonut julki, että miehiä syrjitään usein sosiaalitoimen käytännöissä. Esimerkiksi huoltajuuskiistoissa naiset korjaavat yleensä voiton. Sosiaalityöntekijöistä suurin osa on naisia, ja he vetävät yhtä köyttä sukupuolen sisäisen solidaarisuuden merkiksi. Naispuoliset sosiaalityöntekijät määräävät lapset useimmiten heidän äideilleen avioerotilanteissa. Naiset ovat tilastojen valossa myös väkivaltaisia paljon useammin kuin julkisessa sanassa annetaan ymmärtää. Perheväkivallasta syytellään yleensä vain miehiä, vaikka naisten tekemät lasten pahoinpitelyt ovat huomattavasti useammin naisten kuin miesten suorittamia.
 
Myös se henkinen väkivalta, jota naiset harjoittavat miehiä kohtaan nalkuttamisen, vähättelyn ja ivaamisen muodossa, pitäisi ottaa huomioon. Niitä kohtaa jatkuvasti feministien retoriikassa, ja olisikin parempi, että naisliikkeen edustajat ryhtyisivät kannattamaan tasa-arvoa feminismin sijaan. Käsittämätön on myös feministien halu kitkeä kaikki seksuaalisen kiinnostuksen ilmaisut työpaikoilta, jopa eduskunnasta, kuten vuoden 2008 keväällä käyty kiista osoitti.
 
Ristiriitaista on, että feministit vaativat aikoinaan seksin ja pornografian vapauttamista, mutta nyt he haluaisivat sulloa vapaan seksin, pornografian ja seksuaalisuutta koskevan argumentaation takaisin kaappiin. Feministit sanovat avointa seksuaalisuuden ja sukupuolen esittämistä ”todellisuuden pornoistumiseksi”. Itse kutsun feministien harjoittamaa pelottelua ja uhkakuvien maalailua seksuaalisuuden vaarallistamiseksi. Seksuaalisten intohimojen ja nautintojen vaarallisiksi julistaminen ilmaisee feministeille tyypillistä kastraatiolla uhkailua, joka psykoanalyyttisesti tulkittuna juontanee juurensa heidän peniskateudestaan.
 
 
Miksi feminismi on epäoikeudenmukaista?
 
Naisten käyttämä valta on huomaamatonta ja perin ideologista, sillä se nojaa poliittisesti korrekteina pidettyihin normeihin, aivan niin kuin lännenelokuvista tuttu naistenpalvontakin. Feministien vallankäyttö saa ilmaisunsa esimerkiksi henkisenä panetteluna ja nalkutuksena, jopa miessukupuoleen kohdistuvana systemaattisena parjauksena. Naisten harjoittama perheväkivalta on osoittautunut paljon luultua yleisemmäksi. Esimerkiksi lapsia pahoinpitelevä vanhempi on huomattavasti useammin nainen kuin mies, mutta tutkimusten tuloksista on vaiettu mediassa, ja tieteilijöiltäkin tulokset ovat jääneet julkaisematta.
 
Ja tasa-arvoviranomaisten toimistot on puolestaan kansoitettu lähes pelkästään naisilla. Myös Suomen Miestutkimuksen Seuran ovat valloittaneet feministiset tutkijanaiset sukupuolisyrjinnän kieltoa hyväkseen käyttäen. Olisi hauska tietää, minkälaisen kiljumisen feministit aloittaisivat, jos me kriittiset miestutkijat tekisimme vastaavanlaisen hyökkäyksen ja pyrkisimme soluttautumaan femakoiden kuppikuntiin. Me filosofit emme toisaalta tarvitse kollektiivisia käsikassaroita ajatustemme todenperäisyyden vakuuttelemiseksi, ja feminististen yhdistysten merkitys onkin pelkästään valtapoliittinen: liittoutua yhteen joukkovoiman merkiksi ja yhteiskunnan tukien kerjäämiseksi.
 
”Kriittiseksi miestutkimukseksi” feministit ovat määritelleet vain oman tutkimustoimintansa antaen ymmärtää, että se on jonkinlainen poikkeus yleislinjasta ja että miesten tekemä tutkimus on ”epäkriittistä”. Oman käsitykseni mukaan naiset syrjivät miehiä yhteiskunnassa ja kodeissa. Feministien tekemä naistutkimus on miehiä syyllistävää ja patologisoivaa. Alistettuja ovat miehet eivätkä naiset. Lopuksi luettelo syistä, jotka johtavat miesten syrjityksi joutumiseen naisten maailmassa.
 
1) Opettajakunnan naisvaltaisuus, joka johtaa poikien vieraantumiseen koulutyöstä, sekä lukioiden naisvaltaisuus, jonka vuoksi selvä enemmistö oppilaista on tyttöjä.
 
2) Naisten ideologinen suosiminen, jonka kautta tytöille tyypillisistä ominaisuuksista (kuten kiltteydestä) palkitaan ja joka saa tytöt näyttämään koulussa paremmin menestyviltä, vaikka tosiasiassa vaikutelma poikien ”hitaammasta kehityksestä” ja ”koulunvastaisuudesta” johtuu vain heidän älyllisyydestään, toisin sanoen siitä, että pojat haluavat ymmärtää, mitä he oppivat ja mitä heille opetetaan.
 
3) Tyttöjen koulukiltteydestä seurannut yliopisto-opiskelijoiden naisvaltaisuus, jonka merkiksi vain yksi Helsingin yliopiston tiedekunnista on enää miesenemmistöinen.
 
4) Mieskiintiöistä luopuminen ja naisliikkeen haluttomuus edes keskustella mieskiintiöiden palauttamisesta esimerkiksi opetusalalle.
 
5) Ministerinpostien, lautakuntien ja muiden julkisten virkojen naiskiintiöt, joiden mukaan tuolit jaetaan tasan tai 40 prosentin vähemmistökiintiöitä noudattaen, vaikka sukupuolella ei olisi merkitystä tehtävien kannalta ja vaikka siten ohitetaan pätevämpiä yksilöitä.
 
6) Feminismille tyypillinen ihmisten arviointi heidän sukupuolensa mukaan eikä yksilöllisten ominaisuuksiensa perusteella.
 
7) Feministien luoman historiallisen vastakkainasettelun toistaminen, joka nykyään ylläpitää feministien omaa valta-asemaa.
 
8) Asevelvollisuuden kohdistaminen vain miehiin.
 
9) Naisten alemmiksi väitettyjen palkkojen paljastuminen yhtäläisiksi, kun vertailu suoritetaan samantasoisten tehtävien välillä eikä kaikkien samalla alalla toimivien välillä.
 
10) Naisten palkkojen paljastuminen miesten palkkoja korkeammiksi, kun ne suhteutetaan miesten tekemään pitempään työpäivään, kokemukseen, työn vaativuuteen ja työuraan.
 
11) Naisten määrällinen ja ideologinen ylivalta esimerkiksi kirjastotoimessa, hoito- ja terveysalalla ja julkaisutoimessa, esimerkiksi naistenlehdissä ja kustantamoissa.
 
12) Naisten harjoittaman väkivallan viimeaikainen paljastuminen oletettua laajemmaksi ja lapsiin kohdistuvan perheväkivallan osoittautuminen lähes yksinomaan naisten harjoittamaksi.
 
13) Naisten harjoittaman henkisen väkivallan, esimerkiksi nalkutuksen, solvaamisen, herjaamisen ja parjaamisen jättäminen huomiotta väkivalta- ja kiusaamistutkimuksissa.
 
14) Normi, jonka mukaan naiset käyttävät heterosuhteissa päätösvaltaa ja miehet pelkkää aloitteentekovaltaa (jatkuva ”miesten haku” ja naisten passiivisuus seksuaalisen vaihdon markkinoilla).
 
15) Heteronaisten harjoittama seksuaalisen tyydytyksen säännöstely ja ehtojen asettaminen heteromiehille sekä siitä seuraava naisten mahdollisuus pidättää miehiltä seksiä ja myös myydä sitä seksuaalisessa puutteessa pidetyille miehille.
 
16) Naisten tapa siirtää tuloja ja varallisuutta miehiltä haltuunsa perheissä.
 
17) Naisten omaksuma käytäntö tukeutua toisten naisten apuun sosiaalitoimessa, jossa viranhaltijoina toimivat naiset määräävät lapset valtaosassa tapauksista äideille huoltajuuskiistoissa.
 
18) Tasa-arvovirkojen täyttäminen lähes yksinomaan naisilla.
 
19) Naisliikkeen ja feministien haluttomuus ottaa huomioon miestutkijoitten ja tutkijamiesten esittämää informaatiota ja kaiken kriittisen tutkimuksen tuomitseminen perusteettomasti pseudotieteeksi.
 
20) Naisliikkeen kyvyttömyys ymmärtää, että niin naiset kuin miehetkin etenevät urallaan lähinnä täyttäessään tyypiteltyjä rooliodotuksia, jotka eivät ole heidän oman sukupuolensa syytä.
 
21) Naisliikkeen vallantavoitteluun liittyvä haluttomuus purkaa valta-asetelmia ja sen asemasta heittäytyä itse vallan käyttäjäksi valtaa saatuaan.
 
22) Naisliikkeen haluttomuus ymmärtää miesten paremmiksi väitettyjen asemien ja palkkojen takana olevaa uhrautumista, sitoutumista ja omistautumista.
 
23) Naisliikkeen haluttomuus tunnustaa, että miesten väitettyyn valta-asemaan sisältyy suuria vastuita ja riskejä.
 
24) Naisille suoritettavat paremmat ja systemaattiset terveystarkastukset, kuten mammografia.
 
25) Miehille yleisempien ammattien suurempi kuluttavuus ja vaarallisuus.
 
26) Edellisistä seurannut naisten pitempi keskimääräinen elinikä.
 
 
Mitä pitäisi tehdä?
 
Edellä mainitut ongelmat olisi helppo korjata kääntämällä asiaintilat todellista tasa-arvoa edustavaan muotoon. Miehet pitäisi vapauttaa feministisen liikkeen harjoittamasta syyllistämisestä ja seksuaalivähemmistöt queer-teoreettiselle feminismille tyypillisestä biologisten ominaisuuksien ja kaksiarvoisen sukupuolieron kiistämisestä. Kaiken pitäisi alkaa vääristelevän tutkimuksen kumoamisesta. Esimerkiksi yliopistojen naistutkimusyksiköt ja naistutkimuksen virat pitäisi lopettaa ja korvata sukupuolijärjestelmien tutkimusyksiköillä ja viroilla.
 
Tärkeintä olisi kuitenkin korjata väärään tiedonmuodostukseen johtaneita asenteita. Naisten ja miesten pitäisi oppia ymmärtämään, paitsi toisiaan, eritoten itseään. Heteroseksuaalista valtakulttuuria leimaavan naisten ja miesten välisen kiistelyn takana on luullakseni paljon salattua kärsimystä, joka kätkee seksuaalisen tyydytyksen vajaatiloja. Ihmiset eivät saa toisiltaan, mitä haluavat. Myös tämä on osa ahdasmielisyyden ja estoisuuden leviämistä yhteiskunnassa, ja sen syynä on uuskonservatiivinen ja uusviktoriaaninen seksuaalisuuden vaarallistaminen.
 
Kyse ei ole kuitenkaan ollut vain ahdistuksesta, kurjuudesta eikä tiedon puutteesta. Myös tasa-arvoon vetoaminen on immanentti ja banaali lähestymistapa. Asiat on kavennettu sosiaalidemokraattiseen hölinään joissakin komiteoissa, tai ne on puhuttu vereslihalle iltapäivälehtien väkivalta- ja raiskauskeskusteluissa, joita leimaavat moralistinen paatos ja tuomiomieli. Tasa-arvoa yritetään luoda samanlaistamalla, vaikka tasa-arvon pitäisi rajoittua vain ihmisten yhteiseen ihmisarvoon.
 
Ihmisiltä puuttuu kykyä ymmärtää ikävän ja kaipauksen luonnetta. He eivät ymmärrä oman asemansa traagisuutta, mikä on surullista. Kaikki näyttävät tavoittelevan jotakin parempaa, mutta he eivät anna itselleen siihen oikeutta vaan toimivat esteinä omalle itselleen. Siksi naisten ja miesten dialogi tarvitsisi sydämellisyyttä ja myötäelämisen kykyä. Erityisesti naisten tulisi antaa itselleen oikeus olla seksuaalisesti vapautuneita, ja heitä tulisi rohkaista nauttimaan seksistä. 

 
 
 
 
 
 


 
 
Copyright © Jukka Sakari Hankamäki